Sinne se hurahti. Vuosi Eerikkilän urheiluopistossa. Aika pöljähtäneenä tässä on muutaman päivän nyt ollutkin, yrittänyt ymmärtää, että mitä tuli tehtyä ja mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut. Tuntuu, että siitä olisi vain pari viikkoa, kun viime tammikuussa lähdin ensimmäiselle lähijaksolle Eerikkilään. Silloin jännitti niin kamalasti, muistan miten ihan tärisin, kun pelotti niin paljon ja naama punaisena esittelin itseni muille opiskelijoille. Kesti kauan sisäistää ylipäätään, että minä, aina musiikista, kirjoista ja elokuvista suurimman nautintoni saanut, ammatillisestikin, opiskelen nyt liikunnan ammattitutkintoa urheiluopistossa. Eipä olisi se muutaman vuoden takainen masentunut ja elämänhalunsa kadottanut Vilma tämmöistä juttua uskonut, korkeintaan nauranut päälle. Mutta juuri muutos tekee elämästä elämän. Kun mikään ei ole kiveen hakattua tai pysyvää, niin tärkeintä on mennä eteenpäin.

Bringing out the best since 1949. Ja varsinkin v. 2016.

Viime viikon torstaina oli siis viimeinen tutkintoon valmistava koulutuspäivä. Ihan vielä tutkintotodistus ei ole kätösissä, siihen tarvitaan vielä pari näyttöä ja raporttia, mutta joka tapauksessa fiilis on huikea. Vuosi on ollut mukavan työntäyteinen ja varsinkin nyt syksyllä on joutunut venymään aika äärimmilleen, jotta on saanut yhdistettyä koulun lähijaksot, kouluhommat, asiakastreenit, muut duunit ja omat treenit, vapaapäivät ovat olleet harvinaista herkkua. Sosiaalinen elämä on ollut lähes täysin jäähyllä, mistä välillä on ollut huono omatuntokin. Onneksi pahin kiire ja ryysis alkaa kuitenkin pikkuhiljaa olla takanapäin ja kohta arki asettuu taas uomiinsa ja ehdin pitää vähän lomaakin. Tilaa on myös uusille asiakkaille!

Mutta ai että, mikä vuosi! Ja mikä Eerikkilä! Olen aina rakastanut listoja, ja teen niitä ihan mitättömistäkin asioista, mutta nyt loppuisi tämänkin listamestarin kyvyt. Hyvien juttujen lista olisi ikuisuudenmittainen! Olen oppinut niin tavattoman paljon niin liikunnasta ja liikuttamisesta kuin itsestänikin. Saanut rutkasti lisää itseluottamusta. Omat ammatilliset tavoitteeni liikunta-alalla ovat selkiytyneet, ja nyt on helpompaa lähteä niitä tavoittelemaan. Niin paljon kuin arvostankin Trainer4youlta saamaani personal trainer -koulutusta, niin Eerikkilän myötä oma valmentamiseni on monipuolistunut, muuttunut kokonaisvaltaisemmaksi. Tässäkään ammatissa sitä ei koskaan ole ns. valmis, jatkuva kouluttautuminen on tavattoman tärkeää, oikeastaan edellytys, ja niiden oppien tuominen käytäntöön.

Näitä alkaa olla!

Vuoteen on mahtunut aikamoinen määrä hyppyjä pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Ennen tätä vuotta minulla ei esimerkiksi ollut juurikaan kokemusta ryhmäliikunnan ohjaamisesta, mutta nyt koulutuksen myötä kynnys lähteä vetämään ryhmiä on madaltunut niin, että ensi vuonna starttaa Vimma Trainingin ensimmäiset pienryhmävalmennukset. Semmoiset koreografiset jumpat tosin saa jatkossakin vetää joku ne hallitseva, itsestäni niihin ei ole, ei ainakaan vielä. Esimerkiksi Zumba se ei vain taitu vaikka miten yrittäisin, sen tunnin koulussa sotkeuduin takarivissä jalkoihini jätkien kompuroidessa vieressä. Vuoteen mahtui myös siis suuri määrä lajikokeiluja, ja olipahan vaan aika siistiä päästä vuosikausien jälkeen pelaamaan futista ja salibandya. Taas sai iloisena huomata, että miten nekin taidot olivat tallessa, kun hetken niitä herätteli. Mieleen on jäänyt myös retki Liesjärven kansallispuistoon, minne kuljettiin fatbikeilla, vaeltaen ja meloen. Minun oli ollut jo pitkään tarkoitus lähteä käymään Liesjärvellä ja oli ilo päästä sinne viimein. Kannattaa käydä vaikkapa päiväretkellä, jos Nuuksio tai Sipoonkorpi on jo läpikoluttuja, matkaa pääkaupunkiseudulta vain noin sata kilsaa. Muutenkin tulen varmaan eniten kaipaamaan Eerikkilästä sen miljöötä. Ne harjut, metsät ja järvimaisema! Olisin voinut viettää oikeastaan koko vuoden koulun rantasaunan portailla tuijottamassa lobotomisena Ruostejärveä. Puhelimeen on kertynyt varmaan miljoona kuvaa järvestä ja laiturista. Onneksi Eerikkilä ei katoa minnekään, aina pääsee takaisin.

Ruostejärvi viime viikolla. Ja laituri.

Ruostejärvi loppukesästä.

Tulen varmasti muistamaan myös marraskuussa järjestämäni Skidit breikit -tapahtuman, jonka järjestin osana liikunnan ammattilaisena toimimisen tutkinnon osaa. Vaikka kaikensortin tapahtumaa tässä on vuosien varrella tullut tuotettua, niin kyseessä oli ensimmäinen liikunta-, lasten-, ja hyväntekeväisyystapahtumani. Yhteistyössä maailman parhaan tanssikoulun Saiffan ja Hope Ry:n kanssa toteutettu katutanssitapahtuma tarjosi 30 pikkulapselle mahdollisuuden päästä kokeilemaan break dancea huipputanssijoiden opissa. Päivä oli kertakaikkisen hieno ja lapset niin innoissaan, että osa ei malttanut lähteä kotiinkaan vaan ilmoitti, että muuttavat Saiffalle, jotta saavat tanssia koko ajan. Oli ilo seurata vierestä, että vaikka miten aluksi hermostuttikin, niin jokainen lopulta unohti jännityksensä ja heittäytyi mukaan joraamaan. Hyvin opettavaista itsellenikin. Välillä se itsetietoisuus rajoittaa tekemisiämme niin, että jäämme paitsi uusista ja upeista kokemuksista. Heittäytyminen kannattaa, vaikka vähän jännittäisikin.

Sen on oikeastaan tämä koko vuosi Eerikkilässä opettanut.

Jei!