Kun viime viikot ovat menneet lähinnä Vimma Trainingin sivujen, tekstien ja säädön ympärillä, asiakastreeneissä ja muissa töissä, niin olin jo etukäteen päättänyt pyhittää menneen viikonlopun itselleni ja tehdä mitä huvittaa. Ylihuomenna alkaa päätyössäni taas joulusekoilu ja olen kahdeksatta vuotta yövuoron tirehtöörinä 65 jouluapulaiselle. Pitkiä työ-öitä taas tiedossa, joten rentoiluviikonloppu tuli tarpeeseen.

Täysin duunitta en kuitenkaan kyennyt olemaan, lauantaina oli pari asiakastreeniä, ensimmäinen aamulla ja toinen illalla, mutta kun asiakkaiden kanssa treenaaminen on niin mukavaa, niin mikäs siinä. En olisi noina hetkinä halunnut tehdä mitään muutakaan, sen verran innoissani olen näistä hommista ja tyypeistä! Kummankin kanssa tuli puheeksi tavoitteet ja niiden saavuttaminen sekä se, miten muuttaa rutiinejaan sellaisiksi, että ne halutut ja toivotut tavoitteet toteutuisivat. Miksi sitä niin helposti jää kotiin sohvalle tuijottamaan lobotomisena Netflixiä, vaikka tietää, että pitäisi lähteä lenkille tai salille, jotta ne halutut suunnitelmat etenevät? Ehkä se ongelma onkin juuri siinä ”pitäisi”-sanassa. Jos asia tuntuu pakotetulta, niin sitä paljon helpommin keksii niitä tekosyitä. Oli kuitenkin ilo kuulla, että miten he ovat kumpikin löytäneet liikkumisen ilon, että miten he ovat kaiken duunin, työmatkojen ohella ja flunssien jälkeen halunneet päästä liikkeelle.

Ihmismieli on kuitenkin niin höynäytettävissä, että ajatusmallejaan voi onneksi muuttaa aika helpostikin. Mitä jos seuraavalla kerralla, kun huomaa ajattelevansa sitä pitäisi-lenkkiä, niin ajattelisikin heti perään, että minä haluan lähteä lenkille, haluan-lenkkiä? Tuntuisiko lähteminen silloin helpommalta? Kannattaa ainakin kokeilla ja muistella myös sitä euforista fiilistä, joka tehdyn treenin jälkeen tulee. En tunne kuin yhden ihmisen, joka on treenin jälkeen kokenut olonsa ”paskemmaksi” kuin ennen treeniä. Tämäkin tapahtui kuulemma vain kerran.

Osalle toimii se, että treenit merkkaa kalenteriin ja sieltä ruksailee niitä yli sitä mukaa kun ne on tehty, osa lähtee tekemään treeninsä spontaanisti. Oli tapa mikä hyvänsä, niin pääasia, että ne treenit tekee, liikkuu. Itse olen nelisen vuotta käyttänyt Heiaheiaa, sitä palvelua, joka jossain vaiheessa täytti koko Facebook-feedin jengin treeneistä ja kaikkia ärsytti. Onneksi niitä Heiaheian asetuksia muuttaa sellaisiksi, ettei niitä treenejä jaeta mihinkään, jos ei halua. Rakastan numeroita ja senpä vuoksi minulle on toiminut Heaiheian tavoitteenasettelu treenikertoihin ja -tunteihin, jotka viikon aikana tulee tehdä. On sitä muutaman kerran käyty rynnimässä korttelia ympäri, kun tavoitteesta on puuttunut sunnuntai-iltana 20 minuuttia. Minulle tuo toimii, muttei välttämättä kaikille. Hyvä onkin kokeilla ja etsiä sitä omaa tapaa, joka pitää treenit siellä viikko-ohjelmassa.

Lauantaina halusin päästä myös itse liikkumaan, joten jäin ilta-asiakkaan jälkeen tekemään oman treenini salille. Päivällä kävelin Meilahdesta kotiin. Koska pyöräni on taas rikki, niin olen viimeaikoina kävellyt joka paikkaan, mieli ei malta julkisiin kuin pakon edessä tai umpiväsyneenä. Eräänlaisen urheilusuorituksen jouduin tuolla kävelyreissullani myös tekemään, kun Lintsin kohdalla siinä Sturenkadun mäessä huomasin todella kännisen naisen toikkaroivan pyörätuolilla vähän joka suuntaan.

”Työnnä mut tonne!”

– Jaa minne?

”No tonne ylös kahvilaan”

– Ai tonne Raitis-kahvilaan?

”ölkölkölkmjoiuhiuhiuhsaatanvittupojkpojpaojööö”

Siinäpä sitten työnnettiin, vaikka nainen teki kaikkensa, ettei päästäisi perille, tippui pari kertaa tuolista ja yritti käsillään estää pyöriä liikkumasta eteenpäin. Perille kuitenkin päästiin ja nainen haistatteli kiitokseksi. Kahvilan pihalla parin hahmon koira yritti iskeä hampaansa nilkkaani. Juoksin karkuun.

Itsenäisyyspäivälle olin suunnitellut kävelyä Helsingin rannoilla, merivesi oli kuulemma tulvinut ja tuuli puhaltaisi täysillä, jännää! Kävin ensin katsomassa ystävieni 10 päivän ikäisiä kaksosia ja sieltä suuntasin Arabianrannan tulvapuiston kautta Hermannin ja Sörkan rantateiden kautta Krunikkaan, Skattalle, Uunisaareen ja Eiranrannan kautta siskoni luokse Kamppiin. 15 kilometrin käppäilyn aikana ehdin nähdä pari uponnutta venettä, huikeita aaltoja ja välillä tuuli niin paljon, että oli pakko kiristää untsikan huppua, ettei pää irtoaisi. Meri on minulle niin hurjan rakas, onneksi se on Helsingissä niin lähellä. Ehti myös ajatella kaikenlaista, teki hyvää. Suosittelen.

Siskoni ja hänen miehensä luona saunottiin, lilluttiin poreammeessa ja syötiin herkullista karjalanpaistia ja mustikkapiirakkaa ja katsottiin Linnan juhlia. Aika suomalaista, paitsi tuo poreamme. Linnaan oli tänä vuonna kutsuttu breakdance-fakiirit eli serkkumme Anniina ja hänen siippansa Jussi ja jännitimme, että koska he ovat kättelyvuorossa ja millainen kolttu sillä Anniinalla on päällä. Hyvin meni, kaunis mekko ja mimmi!

Toisena kohokohtana Linnan juhlista jäi mieleen erään sotaveteraanin vastaus, kun häneltä kysyttiin pitkän ikänsä salaisuutta. Reippaasti yli 90-vuotias ukkeli vastasi muitta mutkitta: ”Iloinen mieli ja liikunta”.