Olen treenannut salilla säännöllisesti kymmenen vuotta. En voi mitenkään sanoa, että se olisi ollut rakkautta ensisilmäyksellä tai että olisin ollut jotenkin poikkeuksellisen etevä heti alussa, mutta alun nihkeydestä huolimatta raudan kanssa taistelu koukutti. Tuolloin kymmenen vuotta sitten olin vakavasti masentunut, paniikkihäiriöinen ihmishirviö ja punttitreeni osui mehevään maaperään, sillä se oli johdonmukaista. Rautaa kun ei kiinnosta tunteet, ilo tai ahdinko, se vain on. Sata kiloa on aina sata kiloa ja on ihan itsestä kiinni, miten sen kanssa pärjää. Voimatreenistä tulikin pian päivän paras hetki, jona unohti oman elämänsä. Ei ollut mitään tavoitteita, sitä vain rakasti sitä mitä teki.
Elbrusin jälkeen on ollut totaalisen tyhjä olo. Uutta konkreettista tavoitetta, vuorta, ei ole kiikarissa ja kaikki on tuntunut päämäärättömältä haahuilulta. Toissaviikolla pyöräillessäni puntille rännän vihmoessa mietin, että miksi helvetissä teen tätä, kun ei ole mitään syytä. Viikko sitten lenkillä mietin samaa ja tajusin, että onpa muuten ihan tosi typerä kysymys.
Näiden neljän vuoden aikana, kun olen valmentajana toiminut, olen huomannut, että on kolmenlaisia asiakkaita.
- Niitä, jotka tekevät kaiken suunnitelman mukaan.
- Niitä, jotka tarvitsevat jonkin verran tuuppausta ja kannustusta.
- Niitä, jotka säännöllisesti skippaavat treenit, mikä taas stressaa heitä itseään, aiheuttaa syyllisyyttä, jolloin kokonaiskuormitus kasvaa.
Miksi jotkut puurtavat vuodesta toiseen johdonmukaisesti toisten suhatessa edestakaisin treenien ja treenaamattomuuden välillä? Varmasti kyse on motivaatiosta, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Johdonmukaisuus on keskeisin asia.
Ensinnäkin syy voi löytyä huonosta tavoitteen asettelemisesta. Lähdetään tavoittelemaan kuuta taivaalta eikä ymmärretä, että sinne päästäkseen täytyy tehdä aivan tajuttomasti töitä, sietää epämukavuutta, huonoja treenejä, takapakkeja ja epäonnistumisia ja ennen kaikkea rakentaa se pohja, josta ponnistaa. Yksi, kaksi tai kymmenen treeniä ei tee kenestäkään vielä superkuntoista ja jokainen treeni tulisikin ajatella yhtenä havunneulasena, jonka ahkera muurahainen kekoonsa kantaa, ja niin se keko, kunto, kasvaa. Mutta eivät ne neulasetkaan ikuisuuksia kestä, ja välillä ne pitää korvata uusilla ja samalla kuitenkin muistaa palautuminen. Kyllä ne muurahaisetkin lepäävät ja syövät. Haluan myös uskoa, toivon, että ne muurahaiset siellä keossaan hengailevat välillä kavereidensa kanssa.
On toki hyvä uskaltaa haaveilla suuria, mutta kiirehtiä ei kannata. Jos rapakuntoisena haaveilee maratonin juoksemisesta, on hyvä ottaa ensin tavoitteeksi esimerkiksi viiden kilometrin lenkki ja siitä pikkuhiljaa kasvattaa määrää. Tai jos tavoitteena on treenata neljä kertaa viikossa salilla, niin aloittaa edes siitä yhdestä kerrasta eikä suorilta tukottaa kalenteria täyteen. Askel kerrallaan.
Voi myös olla, että jo lähtökohtaisesti tavoitellaan jonkun toisen tavoitetta. Esimerkiksi Instagram on pullollaan kiiltokuvamaisia onnistumistarinoita, joista inspiroidutaan ja ahdistutaan. #goals, #succeed, #Ididit ja niin edelleen. Se mikä niissä kuvissa ei usein näy, ja joka katsojalta unohtuu, on se vuosien johdonmukainen työ, ne kaikki epäonnistumiset ja epäuskon hetket. Menestys ja onnistumiset saadaan näyttämään helpolta, joltain, mikä jokaiselta onnistuu sormia napsauttamalla, ja kun ei sitten onnistu, niin ahdistutaan taas vähän lisää. Pitäisi siis miettiä, että mitä todella ITSE haluaa. Kun tavoittelee jotain, mitä todella itse haluaa, tuntuvat haasteetkin juuri siltä miltä niiden pitäisikin tuntua, haasteilta, ei lannistavilta esteiltä.
Mikä tahansa tavoite vaatii toteutuakseen toimintaa, mutta myös muita ihmisiä. Jokainen tarvitsee elämässään apua, kannustusta ja tukea. Turvaverkon. Yksin on vaikea muuttaa elämäänsä, kiivetä vuorille tai pelastaa maailmaa ilmastokatastrofilta.
Saattaa myös olla, että esimerkiksi juokseminen tuntuu joka kerta pakolta, joltain mikä nyt vaan pitää suorittaa pois, eikä tulla miettineeksi, että olisikohan olemassa jotain itselle parempaa tapaa pitää kunnosta huolta. Silloin, jos jokin asia muuttuu pakoksi, ei nautintoakaan heru.
Se, ettei uutta tavoitetta ollut heti valmiina Elbrusin jälkeen, oli virhe, mikä on aiheuttanut ahdistusta ja tyhjää oloa. Typertyneen ja turhautuneenkin olon myötä olen kuitenkin tajunnut, että se koko tavoite, Elbrusin huipulla käyminen, ei ollut sen urakan suurin anti. Parasta oli nimenomaan sen huipun jahtaaminen, se kaikki työ ennen huiputusta, joka oli vain sen koko prosessin kohokohta, kirsikka kakun päällä. Kaikki ne metrit Malminkartanon jätemäellä, juoksut Tromssan vuorilla, ne punttitreenit. Se, että joka päivä teki valinnan tehdä asioita tavoitteen eteen. Se oli parasta.
Sen sijaan, että jahdattaisiin hulluina menestystä, palkintoja, onnellisuutta, rakkautta, huomiota, onnistumisia ja tai mitä lie vuorenhuippuja, pitäisi opetella nauttimaan siitä mitä tekee joka päivä niiden saavuttamiseksi. Sisäistää, että joka päivä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä valintoja niiden tavoitteiden eteen tekee.
Tavoitteet syntyvät unelmista. Olen aina ollut vähän turhan realistinen haaveilemaan ja unelmoimaan. Pikkutyttönä taisin haaveilla ammattilumilautailijan urasta ehkä pari kuukautta, joskus yläasteella rokkitähteydestä ja lopulta masennus lamaannutti sen vähäisenkin uskalluksen haaveilla pilvilinnoista tai ylipäätään yhtään mistään. Kesti kolmekymppiseksi asti, että siihen taas pystyin eikä se vieläkään mitenkään lennokasta tai yltiöpäistä ole. Uskallusta vaatii myös niistä unelmista kertominen, sillä silloin ne muuttuvat todellisemmiksi, mutta samalla tuntuu, että asettaa itsensä suurennuslasin alle. Mutta kyllä niitä unelmia on.
Silloin viime viikolla lenkillä tajusin, ettei tässä ole mitään hätää, vaikkei uutta tavoitetta vielä ole päätettynä. Minä nautin, kun saan retuuttaa rautaa salilla ja niistä otsalamppulenkeistä pilkkopimeässä. Rakastan sitä koko prosessia, johdonmukaista tekemistä. Ja hyvä niin, sillä sitten, kun se tavoite kirkastuu, niin olen valmiimpi kuin jos en olisi tehnyt mitään.
Vilma
//
Instagram vimmalindqvist
