Kun lapsilta kysyy ”mikä sinusta tulee isona?”, voi vastaus olla ihan mitä tahansa astronautista presidenttiin, löytöretkeilijään tai Hollywoodin megastaraan. Minustakin piti tulla ensin näyttelijä, sitten laulaja, maailman paras lumilautailija ja lopulta rokkitähti. Usko kykyihin ja mahdollisuuksiin on rajaton, mikä on aikuisen näkökulmasta lähinnä herttaista, vaikka oikeasti sitä samaa uskoa ja luottamusta sietäisi havitella omaankin elämään. Onkin suuri vääryys, että jossain vaiheessa jokaisen lapsen eteen losahtaa realiteetit, haaveet ja unelmat halutaan järjestää niihin, joihin on tässä yhteiskunnassa mahdollisuus ja niihin, joita voi sitten isompana kaihoisana muistella. Ja jos unelmia on, kuten varmasti kaikilla, suuria ja pieniä, niille ei välttämättä uskalleta tehdä mitään, on tuttua ja turvallista elää sitä tavallista arkea ja lykkää haaveitaan ”syssymmälle”. Sitä syksyä ei vaan välttämättä koskaan tule, jos ei sitä itse halua.
Syksympi
Vasta viimevuosina olen oppinut uudestaan haaveilemaan ja unelmoimaan tai oikeastaan antanut itselleni luvan siihen. Miten vapauttavaa! Ne hulluimmatkin ajatukset muuttuvat todeksi, kun mielikuvitus ja luovuus pääsevät valloilleen. Haaveilussa hienointa onkin se, että sitä ei rajoita mikään, kaikki on mahdollista. Unelmathan kohtaavat todellisuuden ensikerran vasta siinä vaiheessa kun niistä tulee tavoitteita ja päämääriä, ja niiden saavuttamiseksi joutuu näkemään sitten jo vähän vaivaakin, ihan raakaa työtä.
Instagramissa tuli muutama viikko sitten vastaan jälleen kerran kuva, jossa kysyttiin, että ”Mitä tekisit, jos tietäisit ettet voi epäonnistua?”. Aiemmista kohtaamisista kyseisen kuvan kanssa poiketen jäin sitä tällä kertaa miettimään. Mitä tekisin? Ensimmäisenä mieleeni tuli toteuttaa täydellinen ryöstö panamalaiseen rosvopankkiin, mutta mitä enemmän kysymystä pohdin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin, ettei siihen edes tarvinnut vastausta, pelkkä kysymys riitti. Miten paljon sitä jarruttaakaan tekemisiään pelkästään epäonnistumisen pelossa. Aika paljon, liian paljon. Mokaamisen pelko saa elämään vähän puoliteholla, vaikka haaveita ja päämääriä olisikin.
Onnistumisia
Jokainen meistä kuitenkin mokaa ja sössii ja on vähän nolo ainakin omasta mielestään. Piste. Jokainen mokaa uudestaan, sössii ja on entistä nolompi. Mutta mitä sitten? Ainakin on yrittänyt ja sitä sietäisi jo hurrata. Eikä epäonnistumisesta siinä, että yritti toteuttaa unelmiaan, pitäisi koskaan milloinkaan tuntea häpeää, vaikka mieli luonnollisesti onkin maassa ja sitä alkaa helposti soimata itseään karulla tavalla. Tuntuu myös, että tässä maassa suorastaan odotetaan toisten epäonnistuvan, on helppo naureskella muille poterostaan eikä koskaan itse yrittää mitään. Toinen suomalainen tapa, josta soisi pääsevän eroon, on epäonnistumisen jättämä leima. Yhden virheen kun teet, kaikki aiemmat onnistumiset unohtuvat ja turha kuvitellakaan, että enää kannattaisi mitään yrittää. Se on julmaa. Jos jotain tänne kaipaan, niin kannustuksen ilmapiiriä, ties mitä maailmaa mullistavia keksintöjä ja urotekoja täällä syntyisi!
Jos unelmia pursuava ihminen kritiikin pelossa lannistuu, se on surullista. Faijallani oli haaveita, mutta kritiikin pelossa ja rohkeuden puuttuessa ne jäivät toteutumatta. Hän elätti itsensä arvostelemalla muiden työnteon tuloksia.
Uskon, että jokainen meistä on rohkea, jotkut ovat sitä vain enemmän kuin toiset. Että rohkeus on asia, jota voi kehittää siinä missä vaikkapa pakaralihaksiaan. Jotkut etenevät siinä harppauksin, toisilla se kestää pidempään, mutta työ kannattaa. Eikä rohkeus ole staattinen tila, jokainen pelkää, mutta rohkeutta on jatkaa pelosta huolimatta. Rohkeutta voi kehittää esimerkiksi sillä, että epäonnistumisen hetkellä kannustaa itseään, kuten vanhempi kannustaisi lastaan: ”Ei se mitään, seuraavalla kerralla onnistut!” Sillä miten itselleen puhuu, on ällistyttävän suuri merkitys. Rohkeutta on myös kyky hyväksyä epämukavuus ja sen synnyttämät tunteet, jakaa ne pelon hetkellä palasiin ja ymmärtää, että tunteet eivät ole yhtä kuin sinä itse, ja että ne menevät ohi. Sama pätee myös epätäydellisyyteen. Rohkeus kasvaa kun sallii itselleen viat ja virheet. Myös liikunta kasvattaa rohkeutta ja itseluottamusta. Säännöllinen aktiivisuus vapauttaa mielialaa kohottavia endorfiineja, mikä lisää vahvuutta ja eloisuutta. Jo puoli tuntia päivässä riittää.
Uus penkkienkka – check!
Mennyt syksy on ollut yksi hurjimmista. Duunissa ja treeneissä on kulkenut, mutta kaikki muu onkin ollut yhtä suurta muutosta. Myllerrysten keskellä sitä on miettinyt aika paljon rohkeutta. Uskallanko pitää puoliani kohdatessani itsekkyyttä ja ahneutta, onnistunko penkkipunnerusenkassani, pärjäänkö ylipäätään. Olen kuitenkin varma, että rankan syksyn myötä kykyni käsitellä ja sietää epävarmuutta ja pettymyksiä on kasvanut. Ja vastoinkäymisissä ja muutoksissahan piilee aina jonkin uuden alku. Ja sitä paitsi sitähän elämä on, nousuja, laskuja, arkea, juhlia, kepeyttä ja koettelemuksia. Kamalaa olisi, jos mikään ei tuntuisi miltään. Syksystä rohkaistuneena tein toissailtana rohkeimman vedon sitten vakkariduunista irtisanoutumiseni pari vuotta sitten. Buukkasin reissun Nepaliin! Ensi huhtikuussa sitten rohkeus joutuu todelliseen testiin vaelluksella Everest base campiin ja kapuamisyrityksellä Island Peakille. Kyseinen reissu pälmähti päähäni ensimmäisen kerran jo vuosia sitten ja siitä asti se on vähän väliä käynyt mielessä. Olin nyt kuukausitolkulla jahkaillut päätöksen kanssa, mutta uskallus ei ollut vain riittänyt. Päässä pyöri liikaa kysymysmerkkejä, sisäinen ääni vuoroin kannusti, vuoroin latisti maanrakoon. Toissailtana kuitenkin kaunis kulttuuri, järjenvievät maisemat ja omien fyysisten ja henkisten rajojen testaaminen kuitenkin vetivät lannistavaa ääntä päässäni dunkkuun ja varasin reissun.
Elämä on nyt, ei syssymmällä.
Tämä.
