Kello oli 04.55, kun lentomme Moskovasta laskeutui kouvolamaiseen Mineralnyje Vodyyn. Edessä olisi vielä muutaman tunnin ajomatka ennen kuin olisimme perillä Chegetissä. Väsytti, muttei oikein malttanut nukkuakaan, halusi vain katsella ulos ja ihmetellä. Eipä sillä, että siinä unta olisi saanutkaan, siitä piti huolen pakukuskimme, joka tuntui elättelevän toiveita pääsystä rallikuskiksi. Perillä odotti kuitenkin maukas aamupala, jonka jälkeen pääsi painamaan pään hetkeksi tyynyyn.

Parin tunnin päikkäreiden jälkeen lähdimme hiihtohisseillä viereiselle Cheget-vuorelle reiluun 3000 metriin totuttautumaan korkeaan ilmanalaan. Mistään vaelluksesta ei varsinaisesti oikein voi puhua, kun todellisuudessa mentiin siis hissillä ylös ja siitä köpötellen parisataa metriä ylemmäs vuorenrinteelle hengailemaan. Matkalla ylös puurajan yläpuolella näimme ensimmäistä kertaa Elbrusin molemmat huiput kaikessa massiivisuudessaan. Niin maailman parasta nähdä ensimmäistä kertaa oikeasti se nyppylä, jota on tuijotellut kuvista ja Youtube-videoista viime kuukaudet. Sää oli kirkas ja reitti huipulle näkyi selvästi.

Chegetillä

Laskeuduimme alas kylälle syömään. Taas. Reissussa muutenkin syötiin koko ajan ja paljon. Herkulliseen ateriaan kuului alkusalaatti, keitto, pääruoka, jotain piirakkaa ja kaikenmaailman yllätyslautasia. Nälkään ei ainakaan huiputus tulisi kaatumaan, tillin yliannostukseen ehkä, sillä jo lyhyessä ajassa oli ehtinyt huomata, mikä on alueen lempiyrtti.

Maanantaiaamuna hyppäsimme taas samaisen pikkubussin kyytiin ja kaahasimme vartin matkan läheiseen Azaun-kylään. Azau toimii talvisin hiihtokeskuksena, kesäisin samaisilla gondolihisseillä noustaan 3800 metrin korkeudessa olevaan Elbrusin basecampiin, minne mekin olimme siis nyt matkalla ensimmäistä kertaa. Hissimatka yhteensä kolmella gondolilla ja parilla vaihdolla tuntui loputtomalta ja korvat menivät lukkoon.

Päivän akklimatisointina nousimme jonnekin 4200 metrin korkeuteen, osa porukasta, minä mukaan lukien, nousi vielä vähän ylemmäs. Tuntui melkeinpä kotoisalta tepastella monen kuukauden tauon jälkeen jääraudat jalassa. Sää oli ehkä liiankin hyvä ­– mitä lämpimämpi sää, sitä sohjoisemmaksi rinne iltapäivisin muuttui ja jossain 4000 metrissä joutui ihan pysähtymään ja miettimään miten leveimmistä ja virtaavimmista puroista pääsisi yli pystyssä.

Vasemmalla korkeampi Elbrusin kahdesta huipusta.

Illalla kävimme istuskelemassa yhdessä kotikylämme Chegetin torin kahviloista. Oli mukava huomata, että vaikkemme olleet tunteneet kuin pari päivää, niin yhteishenki oli muodostunut ja uskallettiin jo hyväntahtoisesti naljailla toisille. Se on toverillista.

Tiistaiaamuna muutimme basecampiin. Kun 14 ihmistä valtavine kamamäärineen sulloutuu kahteen pikkukonttiin asumaan, vaatii se jokaiselta joustoa. Kun oma soppi oli valmis, oli parempi lähteä muiden tieltä pois. Onneksi keli oli taas kohdillaan, kaikilla hyvä fiilis ja ulkona leppoisa istuskella ennen akklimatisointihaikkia 4500 metriin.

Maailma näyttää ihan erilaiselta öisin. Rauhallisemmalta. Yö oli kirkas, ja kuun valaistessa silmänkantamattomiin jatkuvaa vuorijonoa sitä oli aika onnellinen. Mietti vain, miten etuoikeutettu on, kun pääsee näkemään tällaisia paikkoja.

Keskiviikkona oli vuorossa viimeinen akklimatisointi ennen perjantain huiputusta. Se olisi suurin uurastus tähän asti, sillä tarkoitus oli nousta noin 1200 vertikaalimetriä viiteen tonniin. Evästä reppuun, raudat jalkaan, sauvat käteen ja mäkeen. Jo tutuiksi tullut reitti alkoi jo vähän tympäistä, juttelimme, että onneksi ei enää montaa kertaa tarvitsisi tätä samaa pätkää tarpoa. Parin-kolmen tunnin tarpomisen jälkeen totesimme Antin ja Jarkon kanssa, että eiköhän tämä riitä tältä päivältä ja istuimme kiville syömään eväitä. Tunti ihan vain olemista vajaassa viidessä tonnissa ja takaisin alas.

Basecamp life

Torstaisen lepopäivän iltapäiväviihteestä vastasi paikallisoppaamme Victor. Olimme vähän kummastelleet, kun mies muuttopäivänä kantoi kitaransa mukaan ylös, että mitäs varsin pidättyväinen ja ujo mies oikein meinaa. Hänestä kuoriutui kuitenkin oikea trubaduuri, joka yhdessä kokkinaisten kanssa soitti ja lauloi biisin toisensa perään. Mietin, että juuri tällaiset hetken ovat parhaita. Se sellainen hengailu ulkosalla muiden kanssa, ilman sen tähdellisempää tekemistä. Naurua ja ihan vain yhdessäoloa.

Akklimatisoidun täysii

Kello soi 23.40 juuri kesken makoisimman ja syvimmän unen. Ärsytti. Teki mieli torkuttaa, jäädä makuupussiin lojumaan. Kyllä sitä ehtisi, lähtö olisi vasta yhdeltä. Mutta kun kontin seitsemän muuta asukasta alkoi hyöriä ja hääriä, sitä lopulta vääntäytyi itsekin ylös. Aamupala, tai yöpala, miten vain, tarjottiin messissä, muttei oikein mikään maistunut, illallisesta oli vain muutama tunti. Pari keksiä ja vähän puuroa ja reilu litra arginiinia naamaan, pari litraa Hydra Worxia reppuun. Porukka alkoi olla valmiina. Matkanjohtajanamme toimiva Teemu muistutti, että huipulle ei ole pakko päästä, mutta takaisin alas on.

Lumikissa kiikutti meidät viiteen tuhanteen metriin. Jälkeenpäin ajateltuna tuo kissamatka oli päivän pelottavin hetki. Jyrkässä mäessä ihmiset lytistyivät toistensa päälle, joku valitteli ettei tunne enää jalkojaan, toinen hoki anteeksipyyntöjä kun ei vaan pystynyt pitämään itseään paikallaan. Pidin silmät kiinni ja toivoin ettei kissa kippaisi ympäri. Puolen tunnin päästä kuitenkin tunsin, miten kissa yskien pysähtyi, olimme perillä jossain viidessä tuhannessa metrissä. Selvisimme!

Reitti huipulle alkoi parin tunnin traversella, loivalla ylämäellä itäisen huipun kylkeä pitkin kohti huippujen välissä olevaa satulaa. Kesti hetki löytää sopiva rytmi, ei liian nopea, muttei laahustavakaan, mutta kun se löytyi, niin tuntui, että jaksaisi miten pitkään tahansa. Kuljin kärjessä liidaavan Teemun perässä ja olo oli kuin alun hankaluuksien jälkeen käyntiin lähteneellä dieselmoottorilla. Ei ollut enää epäilystäkään ettenkö huipulle pääsisi. Sen vain tiesi.

Koska olimme aikaisin liikkeellä, ei muita ryhmiä juuri näkynyt. Muutama otsalamppu vilahti jossain edessä. Satulassa oli tarkoitus pitää pidempi tauko, mutta kun kaikki sujui niin hyvin ja tuuli oli melkoinen, tuntui paremmalta vaihtoehdolta jatkaa matkaa kohti reitin jyrkintä pätkää ja fiksattuja köysiä. Yhtäkkiä huomasin, miten aurinko alkoi hiljalleen nousta suoraan edessä. Nauratti ihan ääneen, olin niin fiiliksissä siitä hetkestä, porukasta, toimivista jaloista, vuorista ja Venäjästä.

Odottamaani lyhyemmän köysipätkän jälkeen olisi jäljellä enää loppusuora, vajaan puolen tunnin matka huipulle. Se mielessä askel keveni kevenemistään.

Ja sitten yhtäkkiä, huippu. Euroopan korkein kohta, alla 5642 metriä. Kuukausien duuni, jännitys ja valmistautuminen. Olo oli samaan aikaan tyhjä ja täynnä. Kävin sekunneissa läpi varmaan kaikki maailman tunteet ja siitä kaikesta häkeltyneenä purskahdin itkuun. Teemu tuli halaa rutistamaan, oli niin hienoa olla huipulla kaikkien vuosien jälkeen hänen kanssaan. Räpsimme porukalla kuvia ja halailimme.

Paluumatka alas sujui kuin lentäen ja kertyviä pilvilauttoja ihmetellen. Meillä oli käynyt tuuri siinäkin mielessä, että nyt satula ja köysipätkä olivat ruuhkautuneet ja ihmiset tönöttivät jonoissa paikoillaan, myös keli näytti huononevan koko ajan. Onneksi lähtömme aikaistui! En kuitenkaan halunnut kiirehtiä, kun kiirettä ei ollut. Löntystelin alas ihan rauhassa omaan tahtiini ja nautin joka solullani siitä ajasta ja paikasta. Vuoresta.

Lumikissan noutopaikalla pysäytin Polarin ranteessa. Kuusi tuntia ja seitsemän minuuttia kissalta huipulle ja takaisin. Olimme arvelleet huiputukseen kuluvan 9-10 tuntia, kello oli nyt varttia vaille kahdeksan aamulla. Käsittämätöntä kyllä, mutta oli vähän syyllinen huijariolo, sillä kaikki oli mennyt niin helposti ja tuntui, että olisi jaksanut vielä lähteä uudestaan ylös. Ei tämän näin iisiä pitäisi olla! Lopulta viimeinenkin meistä pääsi takaisin alas. Koko viikon joukon hännillä urheasti taistellut Alicia sai meiltä muilta spontaanit aplodit ja onnentoivotukset. Olin kovin iloinen hänen puolestaan.

Alhaalla basecampissa osa porukasta painui suoraan nukkumaan, minä en pystynyt kuin tepastelemaan levottomana ja tuijottamaan lobotomisena tyhjyyteen. Siinäkö se oli? Kun kaikki oli mennyt niin hyvin ja helposti ja sääkin oli vielä puolellamme, sitä alkoi vähän vähätellä koko asiaa, vaikka samaan aikaan olikin pohjattoman iloinen ja ylpeäkin.

Lounaalla selvisi, että pääsisimme takaisin Chegetiin ja hotelliin vasta seuraavana päivänä. Vaikka suihku, puhtaat lakanat ja vaatteet sekä hetken hengähtäminen itsekseen omassa huoneessa houkuttelivatkin, niin tuntui ihan hyvältä olla vielä yksi päivä ja yö vuorella uusien kavereiden kanssa ja elää vielä hetki siinä vuorikuplassa, jossa ei ollut arjen ongelmia, työpaikkoja tai asuntolainoja. Vuorten edessä kaikki ovat samalla viivalla. Niitä ei kiinnosta statukset, ja pankkitilin saldo ja saavutukset unohtuvat kiipeilijöiltäkin, kun on yhteinen tavoite.

Alhaalla laaksossa meitä odotti lauantai-iltana juhlaillallinen. Huipulla käyneet saivat todistukset ja pidettiin puheita ja kiiteltiin. Siinä vaiheessa, kun alettiin nostaa vodkashotteja vuoroin oikean ja vasemman jalan jääraudoille, totesimme Teemun ja Mikan kanssa, että nyt olisi hyvä hetki lähteä hotellille nukkumaan ja jättää juhlijat juhlimaan.

Cheget

Sunnuntaiaamupäivälle oli buukattu sauna ja palju. Sauna on kyllä maailman paras keksintö! Tunnelma oli leppoisa eikä sitä jotenkin halunnut ollenkaan ajatella, että seuraavana päivänä olisi paluu kotiin ja se sellainen vuorikupla puhkeaisi. Oli niin hyvä olla juuri siinä niiden tyyppien kanssa, olla kuin ei arkea olisikaan.

Moskovassa olisi yhdeksän tunnin vaihto ennen lentoa Helsinkiin ja päätimme lähteä käymään Punaisella torilla ja Mäkkärissä, josta oli puhuttu ainakin viisi päivää ja jokaisella oli jo tilaus valmiiksi mietittynä. Taksimatka keskustaan oli taas kuin Lintsillä olisi ollut. Kaistat tai ylipäätään liikennesäännöt ovat ilmeisesti Venäjällä vain jonkinlaisia suosituksia ja ruuhkan voi ohittaa esimerkiksi ajamalla tienpientareita pitkin.

Illalla Helsinki-Vantaalla sanoimme toisillemme heipat, halasimme ja sovimme tapaavamme pian ja niin porukka hajosi kuka minnekin. Se oli siinä, yksi parhaimmista reissuista.

Huiputuksen jälkeisenä aamuna oli pilvistä

Olen ollut nyt viikon verran kotosalla ja ajatukset reissusta ja myös tulevasta ovat alkaneet selkiytyä. Kaikkihan meni ihan älyttömän hyvin, niin urheilullisesti, tavoitteellisesti kuin sosiaalisestikin. Viime kuukausina tein paljon oikeita asioita ja kunto oli kohdillaan, missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kroppa olisi jotenkin ylikuormittunut. Etukäteen olin varma, että varmasti jossain vaiheessa pohkeet kramppaavat jatkuvasta mäennoususta, mutta väärässä olin. Ei mitään ongelmia. Myös ryhmä toimi hyvin, oli helppo olla, kaikki kannustivat toisiaan ja pystyi luottamaan siihen, että jokainen toivoi toisen onnistumista, eihän tuollaisille reissuille edes lähdetä kilpailemaan. Tuntui, että ryhmässä uskaltaisi epäonnistua, se olisi turvallista ja sehän se yksi ryhmäytymisen keskeisimmistä tavoitteista onkin.

Iloinen vuorimuija

Isommin, enemmän, korkeammalle, nopeammin. Kiipeämäni vuoret, Island Peak ja Elbrus, ovat vuorten mittakaavassa helpohkoja, vaikka niissäkin ihmisiä vuosittain kuolee eikä niille kiipeämiset ole mitään leppoisia sunnuntaikävelyjä. Viimeisenä aamuna Elbrusin basecampissa istuskelin vakkariksi valikoituneella kivelläni ja mietin, että mikä lopulta tekee seikkailusta seikkailun, pitääkö seikkailun olla aina vaarallista ja joka kerta ylittää itsensä jollain tavalla. Elbrus oli, kuten todettua, helpompi kuin olin ajatellut, joten kehtaisiko siitä olla innoissaan ja onnessaan? Totta kai kehtaisi ja syytä olisikin olla. Aina on niitä, jotka vetävät seikkailunsa pidemmälle ja ovat kokeneempia, mutta jokainen heistäkin on aloittanut jostain eikä ole mitään seikkailupoliisia sanomassa mitä mikäkin kenellekin on, määrittämässä niiden arvoa tai merkitystä. Seikkailu on aina henkilökohtaista ja jokainen tekee asioita omista lähtökohdistaan ja kokemuksistaan. Tajusin meneväni ihan väärille ajatusraiteille, jos vertaisin ja vähättelisin omia tekemisiäni muiden kokemuksiin. Seikkailu kun on jokaisen ihan oma asia ja niin paljon kuin nautinkin vuorilla liikkumisesta, eivät esimerkiksi yön yli -reissuni Nuuksiossa ole yhtään sen vähäpätöisempiä tai jotenkin huonompia seikkailuja. Joka kerta oppii jotain uutta enkä muuttaisi Elbrus-reissusta mitään.

Vuoret ja kiipeily ylipäätään on lyhyessä ajassa opettanut minulle luottamuksesta enemmän kuin mikään muu harrastukseni tähän mennessä. Esimerkiksi jääkiipeillessä on luotettava varmistajaan, siinä seinällä nakutellessa on pakko keskittyä vain omaan tekemiseensä. Siinä on pakko luottaa myös kamoihin, että ne kestävät ja ankkurit pitävät, mutta ennen kaikkea siinä on luotettava itseensä. Punttia ja juoksua on helppo treenata yksin ja niin yleensä mieluummin teenkin, mutta välillä kaipaa seuraa. Kiipeily on ollut vastaus siihen tarpeeseen, sillä se on sosiaalista ja opettanut paljon kommunikaatiosta ja ongelmanratkaisusta. Se on opettanut myös epäonnistumaan, sietämään sitä paremmin. Auttanut ymmärtämään, että se epäonnistuminen on vain hetkellinen tilanne, ei kaiken lopputulos ja että siitä oppii. Jos ei koskaan epäonnistu, kehityskohteetkin näkee huonommin. Mutta ennen kaikkea vuorten ja kiipeilyn myötä olen tajunnut, että minussa on aivan älyttömästi voimaa, niin henkistä kuin fyysistäkin, että olen aika tajuttoman sitkeä.

Eikä pidä unohtaa luontoa ja sen rauhaa. Elbrusilla auringon noustessa ja vuorenrinnettä ylös kiivetessä olin ja elin täysin siinä hetkessä pää ajatuksista tyhjänä, ja se on minulle parasta mahdollista meditaatiota. Kaikki nämä opit ja ymmärrykset ovat myös asioita, jotka ovat kehittäneet minua myös valmentajana, ryhmänohjaajana ja ihan vain Vilmana.

Ihan selkeää suunnitelmaa tulevista vuorireissuista minulla ei vielä ole. Haluan kehittyä kiipeilijänä teknisesti ja oppia enemmän turvallisuuteen liittyviä asioita, jotta pikkuhiljaa touhusta tulisi omatoimisempaa. Mutta kaikenlaisia ajatuksia tässä jo on ja jokin vuori ensi vuonna odottaa, se on aivan selvä.

Vilma

Yhteistyössä Aminopörssi ja Nutri Works

Instagram @vimmalindqvist