Osallistuin muutama viikko sitten Eerikkilän lähijaksolla Huco Sport -koulutukseen. Huco Sport on näppärä työkalu valmentajille, mutta antaa myös itsenäisesti treenaaville käsitystä itsestään liikkujana. Se auttaa ymmärtämään, mitkä asiat vaikuttavat liikuntamotivaatioon, mitkä saattavat olla niitä kompastuskiviä tavoitteita ajatellen ja miten oma tyyli muuttuu stressin alla. Viisi kuusi vuotta sitten, kun tein periaatepäätöksen alkaa liikkua selättääkseni kroonistuneen masennukseni ja siinä lopulta onnistuttuani, olen ollut erityisen kiinnostunut liikunnan vaikutuksista psyykeen, henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen sekä siihen, mitkä asiat vaikuttavat motivaation syntyyn. Sen vuoksi olin iloinen, että meille esiteltiin motivaation syntymisen ymmärtämiseen konkreettinen työkalu, joka antoi ajattelemisen aihetta ja joka piti ainakin omalla kohdallani aika pitkälti paikkaansa.

Oma profiilini näyttää tältä:

Vaikka olen pohjimmiltani aika ujo, minun on aina ollut aika vaikea kuunnella minkäänlaista komentelua tai totella sääntöjä, varsinkin jos ne ovat mielestäni typeriä. En kykene kumartamaan ketään pelkän statuksen tai tittelin takia, kumarran ihmistä, jos hän käytöksellään osoittaa sen ansaitsevansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että käyttäytyisin huonosti, muutun korkeintaan passiiviseksi. Haluan mennä ja tulla miten haluan, tehdä asiat omassa aikataulussani ilman, että kukaan puuttuu tekemisiini. Eikä ollut yllätys, että profiilissani tuo vihreä ”tekijä”-osio jäi pienimmäksi, (paitsi että liikkeet kyllä tehdään aina oikein!) Minulle riittää, että lopputulos on se mitä pitääkin olla, en niin välitä, miten sinne päästään, puhun nyt siis omista tavoitteistani ja tehtävistä asioista. Tajusin tämän piirteen itsessäni ensimmäistä kertaa oikeastaan entisessä työpaikassani, joka oli pullollaan järkeeni käymättömiä sääntöjä ja rutiineja. ”Näin on aina tehty” ei riitä selitykseksi oikeastaan missään asiassa.

Profiilissani korostuivat keltainen ”itsensä haastaja” ja kakkosena sininen ”tehokas”. Itse olisin korostanut vielä enemmän keltaista ja laittanut sinistä vähän vähemmälle, mutta aika pitkälti pitää tuo tuollaisenaankin paikkaansa. Itsensä haastaminen näkyy esimerkiksi siinä, että innostun nopeasti kokeilemaan uusia lajeja, ei ole ainuttakaan lajia joiden kokeilemisesta olisin kieltäytynyt. Voinpahan sitten kokeiltuani kieltäytyä jatkossa, jos ei napannut. Esimerkiksi zumbaa en lähde enää kokeilemaan. Olen yhtä tanssitaitoinen kuin menehtynyt kivipaasi. Pidän siitä, että pääsen liikkumaan mahdollisimman monipuolisesti ja että voin aamulla päättää, mitä sinä päivänä teen. Ainoastaan saliohjelmani on säännöllinen ja rullailee omalla painollaan taustalla, kaiken muun liikunnan haluan soveltaa oman mieleni mukaan. Minulle on tärkeää, että on vaihtoehtoja, ja pyrin asiakkaillenikin antamaan muutaman vaihtoehdon esimerkiksi peruskestävyyden harjoittamiseen. On aika pitkälti ihan sama, käykö esimerkiksi hölkkälenkillä vai uimassa, kunhan treenin tavoite toteutuu. ”Keltaisuuteni” näkyy myös siinä, että olen aika yllytettävissä. Jos joku sanoo, etten pysty, niin jumalauta, varmana pystyn! Haluan haastaa itseni, vaikka jännittäisi etten onnistu ja siinä samalla nolaisin itseni. Haen jatkuvasti myös yllätyksiä ja elämyksiä, viime vuosina erityisesti luonnosta. Rakastan sitä, että saan nauttia kaikilla aisteillani samalla kun liikun. Luonto yllättää joka kerta ja se itsessään on elämys. Ulkopuolisen silmissä treenaamiseni saattaa näyttää sekavalta, mutta ei se sitä ole. Itse olen koko ajan kartalla siinä missä mennään. Treenaamiseni on vähän kuin kotini. Hiusharja saattaa olla tiskikaapissa, tiskiharja kylppärissä ja treenijuomapulloni sohvan alla. Tiedän kuitenkin aina missä kaikki ovat. Eräänlainen hallittu kaaos sekin.

Sinisyytenikään ei yllättänyt oikeastaan mitenkään. Olen aivan vinksahtanut viime syksynä hankkimaani Polarin V800:aan ja mittaan sillä kaikki yli 15 minuuttia kestäneet liikkumiseni. Olen kiinnostunut sykerajoista ja kaikenlaisista testeistä, jos vain pääsen näyttämään itselleni, että pystyn. Käytän myös edelleen Heiaheiaa, joka tuntuu nähneensä jo suurimman suosionsa, valitettavasti. Ehkä tilalle on tullut muita vastaavia, mutta itseäni Heiaheian käytettävyys miellyttää ja näen sieltä näppärästi liikutut tunnit ja tehdyt treenit. Olen aina rakastanut numeroita ja asetankin itselleni numeraalisia tavoitteita, esimerkiksi kuinka monta kilometriä poljen tai uin viikossa ja vuodessa tai kuinka monta kertaa käyn salilla. Pyydän myös usein jotain lähipiiristäni sanomaan numeron esimerkiksi 15 ja 30 väliltä. Ja tuli sieltä mitä tuli, niin sen verran kilometrejä sitten sen päivän aikana sitten kävelen, juoksen tai vaikkapa pyöräilen. Ja minähän sen kilometrimäärän saan kasaan vaikka menisi koko yö ja seuraava päivä.

Punainen ”fiilistelijä” on varmaan juurikin noin. Haen liikunnasta hyvää oloa ja henkinen hyvinvointi on ensiarvoisen tärkeää, mutta omat treenini teen mieluiten yksin tai kaverin kanssa enkä ryhmässä. Käyn kuitenkin toisinaan ryhmäliikuntatunneilla, nyt kevään tultua taas vähän vähemmän. Haen niistä vinkkejä ja vaihtoehtoja omien asiakkaideni treeneihin ja monipuolistamaan omiani. Oli myös jännä huomata ne motivaationheikentäjät ja kompastuskivet, joita olin itsekin miettinyt kohdallani. Liiallisesta vapaudenkaipuusta voi seurata, ettei tehtävä pysy ”kirkkaana mielessä”, kuten faija aina sanoi. Sen jo aikaisemmin tiedostaneena sain taas vahvistusta siihen, että välitavoitteilla on paikkansa.

Saatuani Huco Sport -profiilini käsiini silloin muutama viikko sitten ihmettelin, miten ihmeessä stressin alla liikuntakäyttäytymiseni voisi muka muuttua lähes päinvastaiseksi. Ai että noin paljon vihreää ja noin vähän sinistä! Ei voi pitää paikkaansa! Kunnes koitti viime viikko ja melontakurssi.

Minulla ei ollut minkäänlaista aikaisempaa melontakokemusta ennen kurssille menoa. Soutuveneellä olin soudellut menemään joskus yli 15 vuotta sitten silloisen Loviisan-mökkimme rannassa ja silloinkin mutsia ja faijaa karkuun salaa tupakalle läheisen saaren taakse. Merivedessä oli hyvä pestä röökinhajut pois käsistä. Sen jälkeen liikuin vesillä lähinnä Tallinnan-laivoilla. Etukäteen olinkin siis erityisen jännittynyt koko kurssista. Että osaanko mitään. Edellisen illan pänttäsin netistä, että mikä on köli, mikä paapuuri ja tyyrpuuri ja mikä ero on kajakilla ja kanootilla. Peräsimestä tuli mieleen vain se laulu, jossa se on mahtava ja purjeet pulleat. Jossain vaiheessa tajusin stressaavani niin paljon jo etukäteen, että se söi jo sitä nautintoa tulevasta.

Mutsi meloo menemään.

Ensimmäinen Helsingin kanoottiklubin järjestämä kurssipäivä menikin ihan paniikissa ja puristin melaa rystyset valkoisina. En oikeastaan vieläkään tiedä, mitä oikein pelkäsin. Olen hyvä uimaan, joten jos kajakkini olisi keikannut, niin ainoa vahinko olisi ollut lähinnä vaatteiden kastuminen, rantaan olisin päässyt kuitenkin helposti ja olihan meillä kaikilla kuitenkin kelluntaliivit päällä ja turvavene seurasi kurssimme etenemistä. Jännitin kaikkea ja kaikkia ja halusin kuulla kaikki ohjeet, neuvot ja säännöt. TADAA! Sieltä se vihreä, eli tottelevainen tekijä hiipi esille. Osallistuin kurssille yhdessä äitini kanssa, joka oli kadehdittavan rento, koko ajan täysin oma itsensä. Siellä mutsi meloi menemään ja huuteli vähän väliä, että ”kato, Mimmu, tosi kaunis talo” tai ”Mimmu, eikö oo ihanaa!” tai ”tiesitkö, Mimmu, että Niinistökin meloo?” Äitiä ei pahemmin kiinnostanut, että törmääkö hän toisiin tai onko jotenkin nolo, siellä hän huolettomana lintusena seilasi ja nautti silminnähden ihan joka solullaan. Itse olin ihan päinvastaisissa tunnelmissa, onneksi kuitenkin vain ensimmäisen päivän. Toisena päivänä aloin jo luottaa siihen, että osaan ja onnistun ja kykenin jo katselemaan maisemia ja nauttimaan rakkaasta Stadistani ihan uudesta perspektiivistä. Kolmas päivä menikin jo helposti ja nautin ihan täysillä! Oli aika hurjaa meloa aavalla merellä, kajakki on se pienistä pienin, joka väistää kaikkia ja jonka ”velvollisuus on pysyä pois muiden tieltä”. Tuulenpuuskat tuntuivat heti ja välillä joutui ihan huolella vääntämään, että pysyi oikeassa suunnassa. Luonto pisti parastaan. Aivan parasta kokeilla uutta ja vielä parempaa uskaltautua pois omalta mukavuusalueeltaan, vaikka välillä jännitti niin, että suoraan sanoen vitutti. Ja kannatti kokeilla, innostuin melonnasta alun hankaluuden jälkeen niin paljon, että jäsenyys Helsingin Kanoottiklubiin on ostoslistalla.

Koska kukaan kurssilaisista ei sitten loppujen lopuksi kaatunut ja kastunut retkillä, niin siihen annettiin mahdollisuus viimeisen illan päätteeksi reskutusharjoituksen myötä. Tarkoituksena oli harjoitella tilannetta, jossa kajakki kaatuu, ja sitä miten merestä pääsee tehokkaimmin takaisin paattiin. Ai hitto miten siistiä! Ei vain se, että sai heitettyä talviturkin 11-asteiseen Itämereen vaan se, miten onnistuneesti ja nopeasti sitä osasi toimia. Ehkä se oli just se 11-asteinen merivesi. Onneksi pelastautumisharjoituksen jälkeen pääsi suoraan saunaan.

Kaikki kiitos Helsingin Kanoottiklubin ammattitaitoisille, huumorintajuisille ja innostuneille ohjaajille! Vahva suositus, jos kiinnostaa melonta merillä. Melonta on erinomainen laji esimerkiksi toimistotyöläisille, se kun pistää koko yläkropan liikkeelle. Kyllä heti ensimmäisen illan jälkeen tuntui vinoissa vatsalihaksissa, olkapäissä, epäkkäässä ja hauiksissa, että jotain uudenlaista on nyt tehty. Jalat eivät niinkään osallistu melontaan, mutta siitä huolimatta jalkani olivat kurssin jälkeen mustelmilla, että kai nekin jotain tekivät, jos eivät muuta, niin hakkasivat kajakin laitoihin.

Omasta Huco Sport –profiilistaan kiinnostuneet voivat laittaa jo nyt minulle viestiä osoitteeseen vilma@vimmatraining.fi, profiili tulee myöhemmin ihan itsenään myyntiin, mutta jos innostus heräsi, niin laita viestiä.

Nyt kamat kasaan ja Kaisan kyydillä Eerikkilään, viimeistä kertaa tänä keväänä. Hurjaa vauhtia viikot vierivät. Luvassa on mm. futista ja juoksukoulua, ou jes!

Kivaa viikkoa sulle kans! 🙂