Treenaamisessa parasta on se onnistumisen tunne ja ne hetket, kun huomaa, että on taas askeleen lähempänä omaa tavoitettaan. Ne päivät, kun kaikki rullaa ja kulkee kuin itsestään, olo on motivoitunut, ajatus kirkas ja itseluottamus tapissaan. En tiedä parempaa tapaa hoitaa ja ruokkia itse omaa mieltään. Mitä tavoitteellisemmin ja tosissaan urheilee, sitä enemmän henkinen puoli korostuu, ja monessa lajissa, kuten nyt vaikkapa vuorikiipeilyssä, se henkinen puoli on jopa 80% koko suorituksesta. Epäonnistumisiin kannattaakin varautua ennakkoon.
Onko harjoittelu aina tällaista? Ei todellakaan.
Kävin eilen Luukin poluilla tarkoituksenani juosta parinkymmenen kilometrin lenkki, ehkä puolimaraton ensimmäistä kertaa sitten kevään 2014. Juoksin pari viikkoa sitten vajaan 17 km lenkin ja se tuntui silloin riittävän hyvältä, että ajattelin nyt haalia kilometrejä vähän lisää. Olen viime kuukaudet ollut tolkuttoman iloinen siitä, että olen ruvennut taas juoksemaan punttitreenin ja muiden juttujen ohella. Ollut kuin olisi löytänyt uudestaan sen vanhan hyvän ystävän, jonka kanssa vuosia sitten oli vähän hankalaa ja välit viilenivät, mutta nyt sopivan ajan kuluttua ne kaikki ikävyydet ovat unohtuneet ja sitä on muistanut taas miksi alunperinkin halusi viettää toisen kanssa aikaa. Kun on keskittynyt edellisinä vuosina pääasiassa voimaharjoitteluun ja raskaisiin nostoihin, ei se juoksu alkuun ollut todellakaan mitään kukkakedoilla kirmaamista, mutta lenkki lenkiltä se on muuttunut kepeämmäksi. On ollut ihan parasta huomata, että miten juostessa on päässyt siihen tilaan, ettei oikeastaan edes mieti sitä juoksemista, vaan ihan muita juttuja tai sitten ollut ajattelematta yhtään mitään. Kun on tuntunut, ettei enää jaksa, on vain vääntänyt hymyn kasvoille ja jatkanut vaan. Fyysinen rääkki ja ajatuksista tyhjä pää ruokkii luovuutta aivan poikkeuksellisella tavalla. Kaikki on kirkkaampaa. Eilen luovuus kukoisti vain kirosanojen keksimisessä.
Hypätessäni Manskulla bussiin olin keskittynyt, hyvällä mielellä ja tuntui, että lihaksissa on voimaa. Olin malttamaton. Perillä lämmittelyt Luukin kartanon pihalla ja sitten vain juoksemaan. Kaikki tuntui mainiolta. Ensimmäinen kilometri meni vielä lämmitellen, mutta toisen alkaessa aloin tuntea, että nyt muuten sakkaa jalat ja kello ranteessa kertoi, että sykkeet olivat katossa. Perkele. Kolmen kilometrin kohdalla hanuri kramppasi jo sen verran, että oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin jälkeen pysähdyin uudestaan, ärsytys valtasi koko ajan enemmän alaa. Viiden kilometrin kohdalla teki jättää leikki kesken, mutta päätin, että juostaan nyt edes se kymppi. Potkin kiveä ja kiroilin. Kirosin Espoon, metsän, juoksemisen keksijän, kauniin punaiset kärpässienet. Golfkentän kohdalla mietin, että voisin napata joltain pelaajalta mailan ja mennä metsään riehumaan. Perillä kartanolla matka oli sata metriä vajaa 10 kilometriä. Juoksin huoltorakennuksen ympäri ja oli muuten juoksuhistoriani ärsyttävin satanen.
Raahustaessani bussipysäkille itketti. Tajusin samalla oman naurettavuuteni, sillä kyseessä oli kuitenkin vain yksi treeni, mutta silti. Vaikka vuodessa treenejä, kevyempiä ja raskaampia, kertyy reippaasti päälle 300, ja vain pari niistä on tuollaisia kamaluuksia, niin kun jotain tekee täydellä sydämellä ja intohimolla, niin kyllähän se epäonnistuminen tuntuu pahalta ja sillä hetkellä on helposti kaikenkattavan kriittinen itseään kohtaan. Tekee mieli polttaa ne lenkkikengät tai levytangot ja painua jonnekin luolaan mököttämään, kun mikään IKINÄ ei onnistu ja kaikki on menetetty. Suurin pettymys ja draama laantui siinä bussimatkan aikana kotiin, missä sitten osasikin jo vähän nauraa koko asialle, vaikka vielä vähän ärsyttikin.
Näimme ihan ensimmäistä kertaa, bussipysäkilläääää
Välillä huonoja treenejä sattuu kohdalle, vaikka olisi tehnyt kaiken oppikirjan mukaan eli syönyt, nukkunut, levännyt ja lämmitellyt kunnolla. Omalla kohdallani stressi on yleensä se suurin tekijä pieleen menneiden treenien takana. Jos urheilun ulkopuolisessa elämässä on kysymysmerkkejä, niin helposti ne näkyvät harjoittelussakin. Joskus huono treeni on merkki alkavasta flunssasta, välillä mitään yksittäistä syytä ei vain löydä. Eikä niitä syitä kannata sen enempää lähteä vatvomaankaan, ottaa vain opiksi niistä asioista, jotka voi jatkossa tehdä toisin.
Kiukuttele siis aikasi, hyväksy tappiosi ja sitten pää pystyyn ja eteenpäin, ja muista, että ainoa mihin voit vaikuttaa, on tulevat treenit. Epäonnistumistakin voi harjoitella. Paskakin treeni on siis treeni.
Mukavaa viikonloppua!
Vilma
//
Instagram @vimmalindqvist
