Viime vuosina virinneen luontoinnostuksen myötä kansallispuistojen kävijämäärät ovat nousussa. On ihanaa, että ihmiset lähtevät telkkareiden ja läppäreiden luota ulos luontoon, koska onhan luonnon keskellä oleminen maailman parasta, mutta sillä on kääntöpuolensakin. Ne ruuhkat. Pääkaupunkiseudun suurin ja kaunein Nuuksio oli viime vuonna Suomen kolmanneksi suosituin kansallispuisto reilulla 300 000 kävijällään, ja sen kyllä syksyllä huomasi. Autoja parkkeerattuina mihin sattuu, tursuavia roskiksia, roskia siellä minne ne eivät kuulu sekä täpötäysiä busseja, joiden kulkutiheys ei ole missään määrin balanssissa kävijämäärien kanssa. Rakastan Nuuksiota, se on joka kerta vähän erilainen ja aina yhtä sykähdyttävä, mutta harmikseni huomasin syksyllä ajattelevani, kun mietin päiväretkeä ulos, että ei ainakaan Nuuksioon, kuitenkin on ryysis ja tukkeus. Olikin oikeastaan onni, kun alkusyksystä johdatin tsekkiläisen turistiryhmän ihmettelemään suomalaista metsää ja makkaraa Nuuksioon, siellä ei silloin ollut kuin muutama satunnainen kulkija ja Luonnonpäivää varten harjoitteleva kuoro. Oli tunnelmaa. Palatessamme takaisin bussille, vastaan tulikin jo pitkä letka autoja. Ajoituksemme oli kohdallaan.
Pidän siitä, että asioilla on selkeä kaari, alku, keskikohta ja loppu. Osittain jo tästä syystä rakastan auringonnousuja ja -laskuja, ja on itsestä kiinni mitä niiden välissä tekee, miten rakentaa sen päivän, tai yön, sisällön ja sen kliimaksin. Toki, jos asuu Lapissa kaamoksessa, joutuu tässä vähän soveltamaan. Mutta kuitenkin. Luonto pistää usein parhaimmat teoksensa näytille juuri auringon noustessa ja laskiessa.
Huomaan omasta hyvinvoinnistani, jos en ole hetkeen päässyt metsään tai ylipäätään ulos luontoon ihan vain olemaan. Pää alkaa tuntua tukkoiselta, hermostuttaa, pinna kiristyy ja tuntuu, ettei kapasiteetti riitä enää mihinkään, sitä haluaa vain nollata pään. Silloin on korkea aika lähteä joko merille tai metsään. Päätin siis lähteä menneenä viikonloppuna käymään pitkästä aikaa Nuuksiossa, silläkin uhalla, että olisi ruuhkaa. Katselin sääennusteesta, että sunnuntaille luvattaisiin pilvetöntä säätä ja auringonpaistetta, joten päätin lähteä heti ensimmäisellä bussilla katselemaan auringonnousua Espoon perukoille. Samalla ajatuksenani oli testailla kamoja Nepalin-reissua varten. Sunnuntaiaamuna kello soi viideltä, kamat ja eväät kasaan, kuuma vettä termariin, kerroksia päälle ja Karhupuiston pysäkille ratikkaa odottelemaan. Voin kertoa, että kun pakkasta on mittarissa 15, niin eipä näy Kalliossa ketään. Ei edes niitä baarijatkoilta koteihinsa konttaavia laskuhumalaisia hahmoja. Hyvä vaan, jos ovat sisällä lämpimässä. Vaihto steissillä junaan ja sillä Espoon keskukseen, jossa vaihto bussiin. Siihen hyppää lisäkseni yksi ihminen, joka jää paljon ennen Nuuksiota pois.
Koskaan aiemmin en ole nähnyt Haukkalammen parkkipaikkaa niin tyhjänä. Siellä on yksi auto, joka näyttää siltä, että on ollut siinä yön yli. Ketään ei näy tai kuulu missään, olen ypöyksin. En ollut sen tarkemmin suunnitellut, mitä reittiä lähtisin käppäilemään, joten kun ne Haukankierroksen portaat siinä parkkiksen laidalla sujuvasti olivat, niin sinnepä siis ja juuri sopivasti ylös kallioille auringonnousua katselemaan. Stressi ja kireys olivat saman tien poissa. Juuri sillä hetkellä maailmassa ei ollut mitään muuta kuin se kallio, se metsän rauha ja hitaasti mutta varmasti esiin puskeva aurinko. Päässä ei ole ainuttakaan ajatusta ja se on hyvä se.
Sain kävellä itsekseni lähes koko Haukankierroksen, ensimmäiset ihmiset tulivat vastaan vasta Mustalammen nuotiopaikalla, missä itsekin pidin evästauon. Siitä suunta kohti Vähälampea ja lopulta yhdysreittiä pitkin Solvallaan. Tuolla yhdysreitillä ei ilmeisesti pahemmin ole ollut kävelijöitä, polku muuttui koko ajan kapeammaksi ja välillä oli helpompaa kävellä suosiolla hangessa. Vastaan taisi tulla yksi punapukuinen lenkkeilijä. Yhdysreitillä on myös parit piiiiiitkät portaat, joten päivä kävi ihan treenistä, jos Nepalia ajattelee. Solvallasta sitten taas bussiin ja takaisin Espoon keskukseen, jossa dösää Nuuksioon odottelikin jo arviolta 40 ihmistä. Ehdinpäs ennen ruuhkia! Oujesjes!
Kaiken kaikkiaan aivan ihana päivä, 15 kilometrin haikkaus mitä kauneimmassa kelissä, mitä ihanimmassa Nuuksiossa. Teki hyvää niin mielelle kuin kehollekin ja palautti sen ehkä vähän jäähyllä olleen ihastukseni Nuuksioon. Kamatkin toimivat juuri niin kuin pitikin, tosin tarvitsen treeniä siihen miten toimitaan, kun kädessä on hanska, sillä heti kun laitan käsineen käteen, tuntuu, että kaikki sormeni siirtyvät keskelle kämmentä enkä osaa tehdä käsilläni mitään. Ei mitenkään hyvä juttu rapsakassa pakkassäässä tai siellä Nepalissa vuorihommissa.
Kivaa viikkoa, kannattaa lähteä ulos! 🙂
Vilma
//
Instagram @vimmalindqvist
