Olen aina ollut vähän huono juhlimaan uuttavuotta. Raketit eivät kiinnosta, lähinnä niiden pauke raivostuttaa kahden hermoheikon kissani takia, Stadin ryysis sekoiluineen ei nappaa ja muutenkin vuoden viimeinen päivä on aina ollut arkipäivälle sattuessaan viimeisen 12 vuoden ajan ihan tavallinen työpäivä. Uusivuosi on lähes koko aikuisikäni tuntunutkin lähinnä pakkojuhlintaillalta. Perustorstailta, että vaikka duunin jälkeen tekisikin mieli mennä vain kotiin nukkumaan, niin silti sitä lähtee ihmisten ilmoille. Että kyllähän nyt jotain pitää tehdä, koska hei vuosi vaihtuu! Baila baila! Städäriin! Mustaan härkään! Jatkot! Kenellä on Singstar? Uudenvuoden juhlintamme ystävieni kanssa ei oikeastaan ole pauketta, ambulanssin kaukaista tai ei niin kaukaista uiuntaa ja ryysistä lukuun ottamatta poikennut mitenkään tavallisesta kalliolaisesta viikonlopusta. Tai no, Kalliossa taitaa aina ajella ambulanssi pillit päällä.

Vaikka illan suunnitelmani ovat tänäkin vuonna vielä vähän auki, niin ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin tuntuu, että tänä iltana ihan oikeasti haluan ja aionkin juhlistaa mennyttä ja tulevaa vuotta. Sen verran hienon hullu vuosi on takanapäin ja tuleva vuosi tulee toden totta olemaan täysin uudenlaisensa. Städärin voi kyllä tänäkin vuonna skipata.

Kissani Onslow tietää pari paikkaa, minne jengi voisi rakettinsa ampua.

Kun mietin koko kulunutta vuotta, ensimmäiset mieleeni tulevat sanat ovat ”uskallus”, ”repäisy”, ”seikkailu”, ”hullut haaveet” ja ”ystävyys”.

Viime tammikuussa ystäväni pyysi minua mukaansa salille, jotta voisin vähän neuvoa ja auttaa häntä laitteiden, liikkeiden ja ohjelman kanssa. Muistan kuinka ensimmäisen treenimme jälkeen mietin, että ”hitto, täähän oli kivaa, osasin oikeasti auttaa!” Ajatus jäi kytemään. ”Tätähän voisi tehdä enemmänkin!” Pian tämän jälkeen toinen ystäväni laittoi samanlaista viestiä: ”Sä kun nyt tajuat tosta treenaamisesta, niin lähtisitsä mun kanssa ja neuvoisit pari juttua, kun en nyt ole ihan varma?” Treeniemme jälkeen ajatus ei enää kytenyt, se jo nosti vähän liekkiä. Useamman opastuskerran jälkeen aloin olla varma ja sanoin ensimmäistä kertaa jo vuosia päässäni silloin tällöin lähinnä häveliäästi huumorimielessä pyörineen ajatuksen ääneen: ”Haluan liikkua ja liikuttaa ammatikseni.” Pian tämän jälkeen, pari viikkoa rohkeutta ja itsevarmuutta keräten, uskalsin ja ilmoittauduin parin kuukauden päästä alkavaan Trainer4Youn Personal Trainer -koulutusputkeen. Uskalsinpas! Hyvä minä!

Vaikka olen aina reissannut mielestäni aika paljon, perheeni ja ystävieni kanssa sekä etenkin viime vuosina itsekseni, niin vasta tänä vuonna pääsin ensimmäistä kertaa reissuillani Euroopan ulkopuolelle, kun toukokuussa lähdin New Yorkissa asuvan ystäväni luokse vajaaksi pariksi viikoksi. Se oli kaikin puolin ihmeellinen matka jo senkin puolesta, että joka päivä oli vähintään 28 astetta lämmintä, vaikka kuulemma vielä viikkoa aiemmin oli ollut semmoinen kylmänjäätävä kevätkeli. Mutta sää kuin sää, olin New Yorkissa, niin monen kirjan ja elokuvan näyttämöllä! Ei ihme, että monessa paikassa tuntui, että on ennenkin käynyt siellä, kun on pikkutytöstä asti nähnyt TV-sarjoissa ja elokuvissa kaikkia niitä avenueita, Central Parkin, siltoja, Hudsonia pitkin puikkelehtivia veneitä ja laivoja, jostain tuttuja ravintoloita, kortteleita ja puistoja, Empire State Buildingin ja metroasemia. Taisin ensimmäiset päiväni kulkea niska ojossa ja monttu auki ylöspäin tuijottaen. Kuten eräs ystäväni ennen matkaani ennusti, rakastuin New Yorkiin saman tien. Sinne palaan vielä takaisin ja monta kertaa. Seuraavalla kerralla otan tosin paremmat kengät mukaan. Kävelin reissussa päivittäin vähintään 25 kilometriä ja päästyäni kotiin laskin jaloistani yhteensä 22 rakkoa.

Toinen mieleenpainuva seikkailu koitti heinäkuussa, kun lähdin Norjan Lofooteille viideksi päiväksi vaeltamaan. Taisin sielläkin hölmönä toljottaa ylöspäin, Nykin pilvenpiirtäjät olivat vain vaihtuneet vuoriin. Olin reissussa itsekseni, nukuin neljä yötä teltassa jossain pöpelikössä. Teki hyvää, tunsin olevani rohkea. Mutta ai että ne maisemat, ne vaellusreitit, se suoraan pulloon lähteestä napattu vesi! Muistan ajatelleeni olevani vähän kateellinen paikallisille, jotka saavat herätä joka päivä niihin näkymiin. Merta, välillä pilviin piiloutuvia vuoria, värikkäitä pieniä kalastusmökkejä, kauneimpia rantoja, puroja ja varmaan maailman raikkain meri-ilma. Tuntui niin luonnolliselta paikalta olla, en kaivannut mitään. Ei ollut mitään mitä olisi pitänyt tehdä, sai olla ja ihmetellä. Rupesin samantien suunnittelemaan paluuta noille ihanille saarille. Reissun kruunasi 1400 kilometrin automatka Bodösta takaisin Helsinkiin ystäväni kanssa. Näin siinä samalla auton ikkunasta Norjan, Ruotsin ja Suomen Lappia, tajusin miten pienikokoinen poro oikeasti on ja huomasin, miten radiokanavien musiikki synkistyi mitä lähemmäs Suomen rajaa tultiin. Ennen Norjan-reissua pohjoisin vierailemani paikka oli Haukipudas.

Tämän vuoden aikana olen oppinut myös aika paljon rajoista, oli kyse sitten omasta jaksamisesta, ystävyydestä ja kunnioituksesta, oikeudenmukaisuudesta tai käytöksestä. Olen oppinut olemaan itselleni armollisempi pelkästään jo esimerkiksi treenatessa, aina ei tarvitse pyrkiä parempaan suoritukseen kuin edellisellä kerralla, välillä saa olla huonompia päiviä, kokonaisuus ratkaisee siinäkin. Tärkeintä on se, mitä tapahtuu pitkällä aikavälillä ja joskus on ihan hyvä myöntää itselleen ettei jaksa, raja on tullut vastaan. Mutta vastaavasti myös silloin, kun tuntuu, ettei enää pysty, niin saattaa ihan hyvinkin jaksaa vielä vaikka mitä. Psyykellä on ihan älyttömät voimavarat! Olen huomannut tämän myös asiakkaiden kanssa. Vaikka kuinka toistetaan, ettei enää jakseta, niin vähän kun kannustaa ja saa asiakkaan uskomaan siihen mitä tekee ja ennen kaikkea itseensä, niin toistoja tai minuutteja tulee hulluna lisää ja sitten ihmetellään, että mitäs äsken tapahtui. Tämä on yksi asia, mikä tekee valmentamisesta itselleni niin mieluista. Auttaa toista löytämään ne omat voimansa, jaksamisensa, vimmansa.

Tänä vuonna olen myös:

• Ostanut uuden lumilaudan ja uskaltautunut taas parin vuoden tauon jälkeen mäkeen. Kaaduin sata kertaa, syytän uutta lautaa. Tänä talvena en kaadu niin paljon!
• Tajunnut, kuinka paljon olen kaivannut treeneihini temppuilua ja ollut superiloinen, kun olen huomannut miten jotkut asiat ovat iskostuneet lapsuudesta lihasmuistiin.
• Juonut parhaat kahvit Lammassaaren kallioilla tihkusateessa.
• Nähnyt loppukesän kauneimman auringonlaskun Tupasalonsaarella Päijänteellä.
• Rakastanut, tapellut, antanut periksi, hokenut ”ihan sama, ihan sama”, yrittänyt.
• Ollut ilkeä ja saanut kokea miltä tuntuu, kun toinen on ihan yhtä ilkeä ja oppinut siitä.
• Tajunnut, että jokainen riitelyyn tuhlattu päivä on haaskausta.
• Pyytänyt anteeksi, saanut anteeksi, antanut anteeksi.
• Nauranut niin, niin paljon! Ja nauranut vähän lisää.
• Hihkunut silkasta ilosta ja innostuksesta paiskoessani kahvakuulaa auringonpaisteessa Ruissalon rannalla.
• Nähnyt niin paljon kauneutta niin luonnossa kuin ihmisissäkin.
• Käynyt Lontoossa sekä Aikuisten Naisten Virkistysmatkalla Tallinnassa.
• Oppinut vähän enemmän olemaan pelkäämättä sitä, että epäonnistuu.
• Oppinut, ettei se tee ihmisestä itserakasta mulkkua, jos on terveen ylpeä onnistumisistaan.
• Kasvattanut suuret määrät kärsivällisyyttä, vaikkei sitä varmaan kukaan usko vieläkään.
• Perustanut Vimma Trainingin.
• Oppinut että rohkeinta on repäistä ja uskaltaa. Tehdä sitä mitä sydän sanoo, ja että kaikesta lopulta selviää.

Aikamoinen vuosi. Ja ensi vuodesta tulee vielä hullumpi!

Päätin nimittäin viime viikolla, vuosien ja vuosien jahkailun jälkeen, uskaltaa ja repäistä irtisanoutumalla nykyisestä päätyöstäni, jossa olen ollut vuodesta 2003 lähtien ja sinne sitten jumahtanut. Ja kun viimeinen työpäiväni on todennäköisesti jo ensi viikolla, niin ensi vuosi on jo heti alkumetreiltä täynnä uutta! Päätös on tehty, se jännittää ja ehkä vähän vielä myös pelottaa, mutta lähinnä olen innosta ja onnesta sekaisin. Uskalsin, repäisin ja luotan, että elämä kantaa, että kaikki menee hyvin.

Ystävyys on osoittanut tänäkin vuonna tärkeytensä. On heti helpompaa ryhtyä suuriin muutoksiin, irrottautua tutusta ja turvallisesta, kun rinnalla on maailman parhaat ystävät. Ei kateutta, pilkkaa, pelottelua tai salailua ja piilottelua, vaan silkkaa kannustusta, tukea, julkisestikin kailotettua tsemppausta, lämpöä ja rakkautta. Kiitos teille, rakkaat, siitä, olen niin hurjan ylpeä saadessani kutsua teitä ystävikseni. En olisi uskaltanut ilman teitä enkä tietenkään ilman rakasta perhettäni.

Erityiskiitos kuluneesta vuodesta myös asiakkailleni! Ens viikolla sit treenataan taas!

Olkoon 2016 kaikille huikea, onnellinen, täynnä oppimista ja onnistumisia, seikkailuja ja mielenrauhaa!