Lue ensimmäinen osa täältä.

Parin tunnin taivalluksen jälkeen saavuimme Chukungiin, joka on viimeinen kylä ennen Island Peakin perusleiriä. Lounaan jälkeen kävimme vajaan tunnin treenaamassa köysitekniikoita läheisellä rinteellä. Jumarointi ja kasilla laskeutuminen olivat minulle jo tuttuja juttuja, mutta eipä se kertaaminen koskaan pahaa tee. Mieli oli kuitenkin levoton, keskittyminen hankalaa ja halusin vain huoneeseeni pötköttämään. Olisi pitänyt tankata, mutta ruoka ei maistunut, jännitti jo liikaa.

Island Peak Base Camp

Aamusella lähdimme kohti Base campia. Vaellus sinne oli hankala, päätä särki ja keskityin vain kuuntelemaan itsekseni musaa, jotta saisin ajatusta muualle. Base campissa meitä odottivat teltat; kamat sisään ja Buranaa naamaan, mikä onneksi auttoi. Illallinen tarjoiltiin jo viiden maissa, sillä herätyskello soisi puoliltaöin ja lähtö Island Peakille olisi siitä tuntia myöhemmin. Ruoka ei vieläkään maistunut, mutta silti sitä yritti väkisin syödä, koska seuraavana päivänä energiaa todellakin tarvittaisiin. Kun muu tökki, niin popcornit upposivat.

Puolen tunnin unien jälkeen herätyskello soi. ”Ei vittu”, oli ensimmäinen ajatukseni, ”ei saatana” toinen. Tokkurassa aamupalaa naamaan, vesipullot täyteen, geelit taskuun ja ramppaamista vessassa ettei sitten heti tarvitsisi pysähtyä. Oli pilkkopimeää, taivas täynnä toinen toistaan kirkkaammin kiiluvia tähtiä, joiden lisäksi ainoa valo tuli teltoista esiin putkahtelevista otsalampuista. ”Everyone’s ready? Let’s go! Hitaasti, mutta varmasti!”, sanoi oppaamme ja liityimme muiden kiipeilijöiden letkaan. Muistan miettineeni siinä hetkessä, etten tajua kyllä nyt yhtään mitä tapahtuu, että parempi varmaan vaan keskittyä kävelemään muiden perässä ja yrittää olla ajattelematta mitään. Olimme etukäteen puhuneet, että juuri nämä öiset pimeät tunnit tulisivat olemaan henkisesti raskaita ja se ilo alkaisi vasta auringon noustessa. Matka base campista crampon pointille, jäätikön reunalle, missä laitetaan jääraudat kiinni kenkiin, tuntuikin loputtomalta. Koko ajan jyrkkenevää kivikasaa sai välillä kiivetä kaksin käsin ihan tosissaan. Parin tunnin taaperruksen jälkeen olin aivan valmis lopettamaan, palaamaan takaisin leiriin nukkumaan. Fiilistä ei nostanut joka askeleella pahemmaksi yltyvä oikean pohkeen kramppaus suonenvetoineen. Pojat tsemppasivat, ei kuulemma ollut enää pitkä matka. En ollut koko pariviikkoisen vaelluksen aikana edes avannut vaellussauvojani, sillä tunnen itseni niiden kanssa kömpelöksi, mutta oppaamme oli sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki ottaa ne käyttöön. Ja avot! Sehän auttoi! Nelisen tuntia köpöteltyämme jostain kivenlohkarekasojen takaa alkoi vihdoin ja viimein aurinko hiipiä esiin ja mieli kohosi samaa tahtia sen kanssa.

Saatuamme jääraudat jalkaan oli jo niin valoisaa, että otsalamput pystyi nakkaamaan repun pohjalle. Aurinkovoidetta naamaan, hörppäys nestettä ja köysistöön kiinni. Olin kuvitellut jäätikköpätkän ennen headwallia paljon pidemmäksi kuin mitä se sitten todellisuudessa oli. Olin myös etukäteen katsellut kaikki mahdolliset Youtube-videot railoja ylittävistä kiikkeristä tikapuuviritelmistä ja elin käsityksessä, että niitä osuisi matkallemme useampi. Niitä olikin tänä vuonna vain yksi, mutta se oli sitten sitäkin pidempi. Kuulemma pisin koskaan Island Peakilla ja samaa luokkaa kuin mitä Everestillä on tänä vuonna. Olin etukäteen miettinyt konttaavani sellaisten yli, mutta kun jätkätkin menivät pystyssä, niin totta kai sitten minäkin. Kun oli löytänyt askellusrytmin jäärautojen kanssa, vaikeinta oli oikeastaan olla katsomatta alas railon syvyyksiin. Helpompaa kuin oli kuvitellut!  Aurinko alkoi olla jo korkealla, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla eikä tuulta nimeksikään. Oli tuskastuttavan kuuma ja haaveilin untuvatakin heittämisestä railoon. Pian tikkaiden jälkeen eteen tumpsahtikin headwall, 150 metriä korkea jääseinämä, joka olisi tarkoitus kiivetä ylös nousukahvan, jumarin, avulla. Sen jälkeen jäljellä olisi enää loppuharjanne.

Headwallilla menikin sitten useampi tunti, sillä ryysis oli aikamoinen. Ylös meni yksi köysi, alas toinen ja nehän sitten menivät eri ryhmillä välillä iloisesti sekaisin. Laskeutuvia tuli väistää, ja välillä tuntui, että pääsi metrin ylös, kunnes taas piti odotella. Olin tehnyt oikean päätöksen jättäessäni untuvatakin headwallin juurelle, sillä kuumuus alkoi olla jo sietämätöntä. Muutaman kerran elämässäni olen kokenut auringonpistoksen eikä se ollut kovin kaukana nytkään. Ajatus ei missään vaiheessa ollut kirkas, sitä vain robottimaisesti suoritti tajuamatta oikeastaan mitä teki. Teki vain, koska piti. Pikkuhiljaa ruuhka alkoi helpottaa ja yhtäkkiä olinkin jo viimeisellä ankkuripisteellä ennen loppuharjannetta. Ihan kohta olisimme huipulla.

Iskettyäni ruuvisulkkarin kiinni huipun varmistusköyteen istahdin alas. Olin jumalauta huipulla! 6189 metriä! Kaikki nousun vaikeudet unohtuivat saman tien, nauratti.  Tuon hetken eteen oli tehty kuukausia duunia niin henkisesti kuin fyysisestikin ja meinasin haljeta onnesta. Ei siinä oikein osannut puhua mitään, Tatun ja Ollin kanssa taisimme vain virnuilla toisillemme ja ajattelin, etten sillä hetkellä olisi halunnut olla siellä keidenkään muiden kanssa kuin juuri heidän. Näkymät olivat mykistävät. Ihmisen pienuus tuli väkisinkin mieleen. Olin päässyt vuoren luo, mutta mitäpä se minusta välitti, kaukaa Helsingin Kalliosta käymään tulleesta naisesta. Oli vain, niin kuin oli ollut miljoonia vuosia. Tuskin edes näki jään alta, kun kiipesin sen kylkeä. Mutta minä näin sen ja kauas sen yli. En minä vuorta valloittanut, itseni minä olin valloittanut, vuori vain salli sen.

Niin siistii!!!

Kolme muskettisoturia

Headwall ja korealaiset

Matkamme oli kuitenkin vasta puolivälissä, vielä pitäisi päästä takaisin leiriin. Olimme toiseksi viimeinen ryhmä huipulla, perässämme tuli enää vain kolmen korealaisen ja heidän oppaidensa ryhmä. Päästyäni loppuharjanteelta alas vaihdoin muutaman sanan yhden heistä kanssa. Tyyppi hölötti minulle koreaa ja vastasin englanniksi eikä kumpikaan tajunnut toista. Mies oli väsynyt, aivan uuvuksissa. Sitä olin myös itsekin, mutta olin jo menossa alas. En oikein muista yhtään kirkasta ajatusta laskeutumisesta headwallilta alas, siitä miten taapersimme köysistössä jäätikön yli crampon pointille tai siitä loputtomasta kivikasa-alamäestä takaisin perusleiriin. Olin aivan poikki. Sitä vain teki tajuamatta mitä teki. Viimeinen tunti meni jo varatankilla eli silkalla raivolla, kävelin vähän erilläni muista ja kiroilin itsekseni ääneen. Alkoi tulla jo ikävä äitiä. Perillä kaaduin telttaan, vaihdoin vaatteet ja kävin vähän näykkimässä illallista. Koskaan en ole nukkunut niin makeasti kuin sinä seuraavana yönä.

Sauna-Vilma

Aamulla olo oli parempi kuin olin ajatellut ja hyvä niin, sillä edessä oli pitkä päivä takaisin Tengbocheen. Oikeastaan ainoa murhe oli palanut naamani, seuraavat päivät näytinkin sitten siltä, että olisin osallistunut saunomisen maailmanmestaruuskilpailuihin kohtalokkain seurauksin. Jossain vaiheessa taivaltamme pääoppaamme Durga tuli kysymään, olimmeko nähneet Island Peakilla kolmen korealaisen ryhmää. Kun kerroimme kohtaamisestamme, hän kertoi yhden heistä kuolleen. Lopuksi hän totesi vain: ”Well, life is nothing”. Tuo lause on pyörinyt päässäni oikeastaan siitä lähtien. Olin valmistautunut huiputukseen paloittelemalla sen osiksi, ja välillä tuntui kuin olisin siirtynyt rastilta toiselle jossain seikkailupuistossa, vaikeusaste vain oli toinen, mutta viimeistään tuossa vaiheessa tyhmempikin tajusi, ettei tuollaisiin paikkoihin lähdetä leikkimään. Se oli totisinta totta. En ollut itsekään kulkenut vain rastilta toiselle, vaan myös riskistä toiseen. Minulta paloi naama, mutta joku niistä korealaisista kuoli. Se pysähdytti.

Tengbochesta jatkoimme seuraavaksi yöksi Namcheen ja sieltä Benkariin. Majatalomme oli mitä hurmaavin ja taisimme nimetä Benkarin juhannuskyläksi, sillä siinä pihalla istuskellessa olo oli kuin juhannuksena landella, erona vain se, että vettä ei satanut eikä kukaan ollut kännissä. Illalla vietimme loppubileitä ja tarjosimme Ollin ja Tatun kanssa oppaillemme ja kantajillemme illallisen juomineen, kuten tapana on. Oli tunnelmaa!

Juhannuskylä

Aamulla lähdimme kohti Luklaa, minne jäimme yöksi, lento takaisin Kathmanduun olisi vasta seuraavana päivänä. Päästyämme Luklan porteista sisälle mielen valtasi loputon onni. Minä tein sen! Vaelsin Everestin perusleiriin, kiipesin Island Peakin huipulle ja pääsin ehjänä takaisin Luklaan. 18 päivää ilman lepopäivän tynkääkään. Taputin itseäni mielikuvissani selkään. Hyvin meni, pysyin terveenä ja ainoa tappio oli se palanut naama, joka kyllä siitä korjaantuisi. Olin ennen reissua tehnyt oikeita asioita, treenannut ja valmistautunut henkisesti. Olo oli nöyrän ylpeä. Nyt reilua kuukautta myöhemmin voin sanoa, että itseluottamus on kasvanut hurjasti.

Kun peltipurkki kohti Kathmandua pääsi ilmaan, sanoin heipat Himalajalle. Tulisin vielä takaisin, se on aivan varma se.

Kathmandussa suurin ilo oli päästä syömään jotain muuta ruokaa kuin vaelluksella. Ilmeisesti Nepalin ruokalistaministeriön tai vastaavan päätösten takia Sagarmathan alueella jokaisessa majatalossa on aivan sama ruokalista, joka kyllä vajaassa kolmessa viikossa alkoi tökkiä todella pahasti. Majoituimme taas Traditional Comfortissa, ja voi että sitä riemua, kun pääsi suihkuun, jossa oli paine! Iltapäivällä kävimme Ollin kanssa hotellin kattoterassilla lorvimassa ja tilailemassa mocktaileja. Reissun hintaan kuului noin miljoonan ruokalajin illallinen Kathmandun övereimmän hotellin övereimmässä ravintolassa. En ollut varautunut tuollaiseen hienosteluun mitenkään, ja vaikka päälle oli pistänyt ne vähiten likaisimmat vaatteet, niin olo oli kuin rosvolla. Onneksi jätkillä oli ihan sama tilanne!

Ennen seuraavan illan lentoa kohti kotia meille oli järjestetty kaupunkikierros. Kävimme ensin Kathmandun vanhassa kaupungissa, hinduhommiin keskittyneellä Durbar Squarella. Paikallisoppaamme johdatti meidät puisen temppelin sisäpihalle, ja siinä sitten ihmettelimme, että mitäs ihmettä. Hetken epätietoisuuden jälkeen yläkerran ikkunan luukku aukesi ja ikkunaan astui kolmevuotias pikkutyttö, joka katseli alas hämmentyneenä. Kyseessä oli siis Kumari, ”living goddess”. Hämmentävä tilanne oli minullekin. Pientä pelokasta lasta katsoessani ja tilanteen tajutessani mieleen hiipi lähinnä lastensuojeluilmoitus.

Hinduhommia

Seuraavana vuorossa oli hindulaiset hautajaiset. Eli jos sattuisimme oikeaan aikaan paikalle, näkisimme, miten jonkun ruumis tuikataan tuleen ja nakataan jokeen. Olin näkevinäni kuivahtaneessa joessa reisiluun. Olo oli kuin pahimmallakin tirkistelijällä. Lopuksi kävimme kiertämässä Boudhanathin, yhden maailman suurimmista stupista eli buddhalaisten pyhistä pömpeleistä. Uskonnottomalle koko päivä oli hämmentävä. Tuli taas mietittyä aika paljon uskontojen tuomaa tukea ja turvaa, mutta myös sitä toista puolta. Itse olen aina uskonut hyvyyteen, siihen joskus ekan luokan ET-tunnilla kuultuun ja suuren vaikutuksen silloin tehneeseen kultaiseen sääntöön: ”Tee vain sellaisia tekoja, joita haluaisit itsellesikin tehtävän.”

Vaellus Everestin Base Campiin sekä ennen kaikkea kiipeäminen Island Peakille oli minulle kauan kaipaamani henkinen ja fyysinen haaste, poistuminen mukavuusalueelta ja tervetullut muistutus siitä, että minä pärjään ja pystyn vaikka mihin! Konkreettinen osoitus siitä, miten motivaatio syntyy intohimosta. Pitkällä reissulla haastavissa olosuhteissa tulee väistämättäkin eteen vastoinkäymisiä, suuria tai pieniä, ja uskon, että jokaisesta niistä oppi aina jotain. Tajusin reissussa myös sen, että herkkyys on todellakin voimavara, se että osaa lukea toista ihmistä ja ennen kaikkea itseään. Koko projekti muistutti minua myös siitä, että muutos ei välttämättä ole aina huono asia, se voi johtaa vaikka millaisiin seikkailuihin, jos vain niihin uskaltaa lähteä mukaan. Se oli myös muistutus siitä, miten haurasta elämä lopulta on, ja että sitä elämää pitää sen takia elää, tehdä niitä asioita, jotka saa sydämen sykkimään vähän kovempaa.

”Mikäs vuori seuraavaksi?” on ollut yleisin kuulemani kysymys Nepalin-matkan jälkeen, ja olen sitä mitä miettinyt itsekin paljon. Jo matkalla alas Island Peakilta tajusin, ettei se vuoren korkeus tule olemaan jatkossa se määrittävä asia. Minulla ei ole mitään tarvetta mennä ylös korkealle vain sen korkeuden takia, vaan enemmän houkuttaa kauniit paikat. Jos vaellus ja kiipeäminen vuorenhuipulle tapahtuu näteissä maisemissa, on se tärkeämpää kuin saavutetut korkeusmetrit. Mutta koska mitään ei tapahdu ilman tavoitetta, olen tässä reilu kuukausi Island Peakin huiputuksen jälkeen päätynyt seuraavaan: Aakkosvuoret, eli käyn aakkosten jokaisella kirjaimella alkavalla vuorella. I niin kuin Island Peak, eli se on nyt plakkarissa! Heinäkuun alussa lähden Ruotsin Kebnekaiselle ja jos siellä huipulle pääsen, on sitten K:kin hallussa. Ensi vuodelle olen miettinyt Venäjän Elbrusia.

Kyllä ne vuoret taisivat viedä kerralla mennessään.

Mukavaa viikkoa!

Vilma

//

Instagram @vimmalindqvist

Facebook

Matkassa mukana Aminopörssi ja Nutri Works