Jo useamman viikon olen miettinyt, miten ihmeessä voin kirjoittaa huhtikuisesta Nepalin-reissusta mitään järkevää. Kokemus oli niin ravisuttava monella eri tavalla ja voi oikeastaan sanoa, ettei sieltä samana Vilmana palattu takaisin kotiin. Kotiinpaluun jälkeen on ollut vähän hankala palata takaisin arkeen ja treenien pariin, kateissa ollut motivaatio löytyi vasta viime viikolla. Koko talvi tuli treenattua Island Peak ykköstavoitteena ja nyt, kun samanlaista päämäärää ei ole vielä asetettuna, on treenaaminenkin ollut semmoista fiilistelyä ja haahuilua. Mutta välillä näin ja muutaman viikon iiseilyn jälkeen onkin nyt taas energiaa lähteä täysillä liikkeelle. Usein asiakkaatkin kyselevät, mistä sen motivaation löytää ja vastaan aina, että mielekkäästä tavoitteesta.

Huhtikuun viides päivä lähdin painavan duffelini ja reppuni kanssa kohti lentsikkakenttää, missä tapasin reissukaverini Ollin, Maritan, Inkerin, Tiiun ja Lotan. Ensimmäinen kone vei meidät Qatarin Dohaan, mistä parin tunnin vaihdon jälkeen jatkoimme kohti Nepalia ja Kathmandua. En ole koskaan oikein osannut nukkua lentokoneissa ja nytkin unet jäivät ehkä puoleen tuntiin ja kun seuraavan päivän iltapäivänä koneemme parin tunnin pyörimisen jälkeen sai viimein laskeutumisluvan, alkoi olo olla jo todella raihnainen. Fiilistä ei nostanut Kathmandun kentän laukkuhihnahelvetti. Olin kuvitellut, että suomalaiset ovat maailman malttamattominta kansaa, kun kyse on oman laukun saamisesta hihnalta, mutta väärässä olin. Hihnaa ei edes nähnyt, kun muutama sata nepalilaismiestä oli kärryineen siinä aivan kiinni ja kaaos oli käsittämätön. Miten täällä voi mikään toimia, mietin. Toista tuntia kestäneen sekoilun jälkeen saimme viimein laukkumme ja pääsimme ulos kentältä. Ulkona meitä odotteli matkanjohtajamme Tatu ja lähdimme siitä viimein kohti hotellia. Auton ikkunasta katselin Kathmandua ja enpä kyllä koskaan ole nähnyt ja kokenut mitään vastaavaa. Kaaos, mietin taas. Olemattomat liikennesäännöt, keskellä pöllyävää tietä tönöttäviä lehmiä, saasteinen ilma, jumalattoman paljon porukkaa, puissa roikkuvia apinoita ja taloja, joita katsellessa ei voinut olla ajattelematta, että ottivatkohan ne osumaa vuoden 2015 maanjäristyksessä vai onkohan ne vain rakennettu noin hölmösti. Hotellimme Traditional Comfort oli kuin rauhaisa keidas keskellä sitä hulinaa, lähes vuorokauden reissaamisen jälkeen oli autuus päästä omaan huoneeseen ja olla hetki itsekseen hiljaisuudessa.  Mutta jo pian lähdimme kävelemään kohti Thamelin kaupunginosaa, missä kävimme vaihtamassa rahaa ja syömässä. Oli jotenkin vaikea tajuta, että olin oikeasti Kathmandussa ja seuraavana aamuna Himalajalla.

Aamulla kello soi neljän maissa ja vikojen kamasäätöjen jälkeen lähdimme kohti lentokenttää. Ennakkoon olin jännittänyt lentoa Luklaan aika paljon. Kyseessä on maailman vaarallisimmaksi sanottu lentokenttä ja sinne lentävät koneet kuulemma kaikki EU:n lentokieltolistalla, mitä ei ollut vaikea uskoa, kun katseli niitä tutisevia purkkeja potkureineen. Mutta kun kone viimein lähti, olin lähinnä haltioissani. Sää oli kirkas ja pikkuhiljaa maisemaan alkoi tupsahdella toinen toistaan korkeampia lumihuippuisia vuoria. Kone lensi matalalla ja välillä niin lähellä kukkuloita, että melkein pystyi erottamaan havunneulaset puissa. Hihkuin! Kaikki me taisimme hymyillä maailman suurinta hymyä. Vähän reilun puolen tunnin jälkeen laskeuduimme Luklaan. Koneesta ulos astuessa kyllä huomasi, että olimme 2800 metrissä ja että happea oli ilmassa vähemmän kuin Kathmandussa. Muutama sisäänhengitys meni totutellessa, että jaahas, tällaista sitten, mutta pian sen oikeastaan jo unohti. Aamupalan jälkeen jätimme laukkumme kantajille ja 18-päiväinen vaelluksemme pääsi alkamaan. Ensimmäinen määränpäämme oli Phakding, jonne oli reilun kolmen tunnin käppäily. Olin etukäteen kuullut ja lukenut EBC Trekin ruuhkista, mutta nyt polulla ei ollut porukkaa nimeksikään. Askel oli kepeä, vaikka maasto oli epätasaista ja katse pysyi tiukasti maassa, mutta kun hetkeksi malttoi pysähtyä ja nostaa pään pystyyn, näki edessään huikaisevan kauniin jokilaakson ja sen taustalla häämöttävät kuusitonniset vuoret. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää missä olin ja askel askeleelta olin onnellisempi. Perille päästyäni nukuin varmaan elämäni makoisimmat parin tunnin päiväunet. Otin reissuun mukaan muistikirjan, jotta voisin iltaisin kirjoitella vähän päivän fiiliksistä. ”Ensimmäistä kertaa kuukausiin tai vuosiin tuntuu siltä, että osaan olla juuri tässä hetkessä, ajassa ja paikassa. Elämä tuntuu pitkästä aikaa järkevältä”, kirjoitin Phakdingissa ennen nukkumaanmenoa.

Melkein 10 tunnin yöunien jälkeen olo oli mitä parhain. Edessä olisi seitsemän tunnin vaellus 3440 metrissä sijaitsevaan Namcheen, sherpojen pääkaupunkiin. Nousua kertyisi noin 1000 metriä, kilometrejä vajaa kymmenen. Kuten olen aikaisemminkin huomannut pidemmillä vaelluksilla, kestää parisen tuntia, ennen kuin jalkani heräävät ja kone lähtee kunnolla käyntiin, sama tälläkin kertaa. Hupeneva happi alkoi tuntua, syke nousi helposti korkealle ja välillä vanne kiristi päätä, mutta lyhytkin tauko auttoi. Matkalla mentiin useamman riippusillan yli ja maisemat olivat uskomattomat. Upeinta turkoosia vettä eteenpäin puskeva joki, jota ympäröivät kukkulat, metsät, vuoret ja kauneus. Eläimiä näkyi paljon, duunissa olevia jakkeja, aaseja ja hevosia sekä teetupien pihoissa telmiviä koiranpentuja. Viimeiset pari tuntia ennen Namchea on silkkaa ylämäkeä, mistä Tatu etukäteen varoittelikin, että saattaa muuten sitten olla aika rankkaa. Pätkä oli kuitenkin helpompi kuin ehdin kuvitella, haastavinta oli oikeastaan löytää sopiva kävelyrytmi. Muihin alueen kyliin verrattuna Namche on kuhiseva metropoli. Löytyy apteekkia, ravintolaa, baaria, kauppaa, kojua, pankkiautomaatteja ja jopa suomalainen sauna. Ollilla oli 30-vuotissynttärit ja illallisen jälkeen oppaamme toivat yllärinä kakun, joka tarjoiltiin vähän sinnepäin lauletun Paljon onnea vaan -laulun kera. Olin aivan tolkuttoman iloinen Ollin puolesta, varmasti aika unohtumattomat kolmekymppiset!

Room with a view. Maailman ihanin Namche!

Vietimme Namchessa pari päivää sopeutuaksemme ohueen ilmaan, muttei se välipäiväkään mitä lepoa ollut. Kävimme päiväretkellä 400 metriä korkeammalla. Buddhalaisten stupia ja mani-seiniä, näkymä alas Namcheen ja ympäröiville vuorille. Ja ensimmäistä kertaa näimme ne kaikki: Mount Everest, Lhotse, Nuptse ja kauniista vuorista kaikkein kaunein Ama Dablam. Iltapäivällä kävin vaelluksen kahdesta suihkukerrasta ensimmäisellä. Suuri virhe! Suihkun jälkeen palelin ja pelkäsin tulevani kipeäksi. Pienestä porukastamme osa oli jo kuumeessa, oli ripulia, päänsärkyä ja ties mitä. Varuiksi otin pari särkylääkettä ja toivoin parasta. Oikeastaan Namchessa alkoi sellainen jatkuva kehon läpiskannailu. Etsin jatkuvasti merkkejä jostain poikkeavasta ja alkavista taudeista, mikä stressasi ja vei jälkeenpäin ajateltuna aika paljonkin energiaa. Otin päivittäin Nutri Worksin monivitamiineja, magnesiumia sekä sinkkiä ja join monta kuppia päivässä kuumaa inkivääri-sitruuna-hunaja-juomaa.

Namchesta matka jatkui luostarikylä Tengbocheen ja sieltä melko mitäänsanomattomaan Pangbocheen, josta parhaiten on jäänyt mieleen paikallisen koulun pihalla heitetyt kärrynpyörät ja majatalon pihalla hengaileva lehmämutsi vasikkansa kanssa. Päivät olivat vaelluksen osalta helppoja eikä mikään oikeastaan huolettanut. Vapaa-aika sujui paskahousua pelaten, nauraen ja kirjoja lukien. Olin etukäteen buukannut itselleni oman huoneen aina kun mahdollista ja paria yötä lukuun ottamatta se järjestyi. Tämä oli fiksu veto, koska olen viime vuosina tajunnut oman ajan ja rauhan tärkeyden. Jotta jaksan olla mukava, sosiaalinen ja ekstrovertti, minun täytyy saada olla introvertti.

Aamuproteiinit ja Everest

Koko reissun pahin päivä osui matkalla Pangbochesta 4400 metrissä sijaitsevaan Dingbocheen. Kolme varttia vaelluksen aloittamisesta iski elämäni pahin päänsärky, johon ei Burana + Panadol -yhdistelmäkään tuntunut tepsivän. Aurinkolasien takana pidättelin itkua ja kirosin koko reissun, Nepalin, vuoret ja hapen ja sen puutteen. Jokainen askel eteenpäin vain pahensi oloa. Perillä päätin ottaa vuoristotautilääke Diamoxin ja painua parin tunnin päikkäreille. Ja tadaa! Herättyäni olo oli taas mitä parhain. Loppupäivä meni taas paskahousun ja käkätyksen parissa. Dingbochen ensimmäisenä iltana mietin, että onpahan mukaan sattunut hyvä porukka. On suuri ilo oppia ihmisistä ja ihmisiltä, tavata upeita persoonia ja kuulla mahtavia tarinoita ja ennen kaikkea kokea tuo seikkailu muiden kanssa. Kun monta päivää ollaan yhdessä, päivät ovat pitkiä ja paikoin rankkojakin ja uni vähissä, alkaa toisen naama helposti ärsyttää ja yhteentörmäyksiä sattuu. On tärkeää olla tekemättä omista pienistä murheistaan koko porukan isoja ongelmia. Että vaikka tekisi mieli valittaa ja vittuilla, on parempi olla hiljaa, malttaa mielensä ja unohtaa oma egonsa.  Kiitos lukemattomien keikka- ja kiertuereissujen, oli niin helppoa olla Himalajallakin.

Vietimme Dingbochessa siis pari päivää ja välipäivälle oli laitettu akklimatisointikäppäily muutaman sata metriä korkeammalle. Ylhäällä näimme ensimmäistä kertaa Island Peakin. Miten siistiä! Oli hullua ajatella, että viikon päästä oli tarkoitus olla sen päällä ja taisimme Ollin ja Tatun kanssa hymyillä aika paljon. Isojen vuorten keskellä Island Peak näytti pieneltä, tosin koko matkan ajan etäisyys- ja mittasuhdeymmärrys oli pahasti tiltissä.

Island Peak, 6189 m.

Dingbochesta lähdettiin kohti Thuklaa, minikylää, jossa on kaksi majataloa, ja siinäpä se.  Vaellus sinne oli reissun helpoin, ja olo oli niin hyvä, että välillä teki mieli juosta sitä polkua ylöspäin.  Thuklasta matka jatkui Lobuchen kautta Gorak Shepiin (5151 m.), viimeiseen kylään ennen Everest Base Campia (n. 5300 m.), jonne on sieltä parin tunnin kävelymatka. Itse Everest Base Camp ei aiheuttanut niin suurta fiilistelyä kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Sinänsä oli mielenkiintoista katsella, miten perusleiri kuhisi ja valmistautui koitokseen, ja miettiä, olisiko minusta asumaan pari kuukautta semmoisessa paikassa, että kestäisikö pää, mutta mikään kohokohta se ei varsinaisesti ollut. Massiivinen Khumbun jäätikkö teki oikeastaan suuremman vaikutuksen kuin se itse leiri, joka on kuitenkin lopulta vain telttakylä. Pää alkoi olla jo niin kiinni tulevassa Island Peakin huiputuksessa.

Everest Base Camp

Gorak Shepin kosteankylmässä kellaribunkkerissa vietetyn yön jälkeen olisi ollut mahdollisuus lähteä aamuyöstä kiipeämään Kala Pattharille, mutta Tiiu oli lopulta ainoa, joka sinne kapusi. Laskeuduimme takaisin Dingbocheen, ja kun tuli melkein 1000 metriä alemmas, niin vaikkei edellisinä päivinä ollut ollut mitään ongelmia korkeuden kanssa, huomasi kyllä miten kaikki tekeminen kuitenkin vähän helpottui. Kun happea oli taas enemmän, teki taas vain mieli juosta eteenpäin. Kuumeen takia Dingbocheen jo aiemmin palanneella Ollilla epäiltiin hetken aikaa jopa keuhkokuumetta, mutta nopean lääkärikäynnin jälkeen selvisi, että kyseessä olikin ”vain” pitkittynyt flunssa eikä varsinaista estettä Island Peak -yritykselle olisi. Tilanteen ollessa vielä epävarma, kysyin Ollilta suoraan että vituttaako. ”No ei, ei se vuori sieltä mihinkään häviä, ensi kerralla sitten!” Olin jo aiemmin hämmästellyt herran loppumattoman iloista mieltä ja tuon vastauksen kuultuani rupesin kunnioittamaan reissukaveriani taas entistä enemmän. Vaikka ennen matkaa psyykkasinkin itseäni vastaaviin tilanteisiin, olisin Ollina painunut itsekseni jonnekin kulman taakse potkimaan kiviä ja huutamaan perkelettä ja sen jälkeen vasta hyväksynyt asian. Dingbochessa vietetyn yön jälkeen jätimme hyvästit Maritalle, Inkerille ja Tiiulle, ja lähdimme Tatun, Ollin, oppaiden ja kantajien kanssa jatkamaan matkaa kohti Chukungia. Koko ajan olo oli jännittynyt ja innokas. Kohta se koittaisi. Island Peak.

Ryysis

Kakkososa tulossa!

Mukavaa viikonloppua!

Vilma

//

Instagram @vimmalindqvist

Facebook

Matkassa mukana Nutri Works