Tämän viikon voisi oikeastaan kiteyttää kahteen sanaan: on hankalaa. Tuntuu, että kaikki mitä on yrittänyt tehdä, on tyssännyt siihen ensimmäiseen vastoinkäymiseen ja motivaatio jatkaa siitä eteenpäin on ollut olematon. Ei ole ollut fiilistä tehdä niitä asioita, joita ”pitää” tehdä.

Olen tässä viime vuosina tajunnut miten herkästi aistin ilmapiiriä, muiden ihmisten fiiliksiä ja tunnetiloja sekä mahdollisia ristiriitoja tai kriisejä, ja että miten paljon se kaikki vaikuttaa omaan hyvinvointiini. Kun ilmapiiri on kireä, menen helposti lukkoon enkä kykene toimimaan, ja kun en pysty toimimaan normaalisti, olen pahantuulinen ja ikävä ihminen. Ounastelin jo alkuviikosta, että nyt on ilmassa nihkeyttä ja päätin tyhjentää kalenterini kaikesta muusta paitsi asiakkaiden treeneistä ja tehdä itse mitä huvittaa, juuri niitä asioita, joita sillä hetkellä haluan tehdä ja joista tulen paremmalle tuulelle ja iloisemmaksi. Skippasin surutta omat sali- ja kuulatreenini, jos siltä tuntui. Tai jos halusinkin salille, niin tein siellä mitä lystäsi enkä orjallisesti noudattanut ohjelmaani kuten yleensä. Olen kävellyt paljon, näköjään yhteensä 67 kilometriä, koska olen halunnut. Olen viettänyt paljon aikaa itsekseni, koska olen halunnut, ja nähnyt ystäviäni tai perhettäni silloin, kun siltä on tuntunut. Olen nukkunut päiväunet, jos olen ehtinyt ja on väsyttänyt välittämättä yhtään siitä, että meneekö nyt yöunet.

Tiistaisen 24 kilsan kävelylenkin jälkeen.

Kun tammikuussa lopetin päivätyössäni, kesti pitkään tajuta, että olen nyt itse vastuussa siitä, miten päiväni käytän. 13 vuoden ajan päiviäni ohjasivat jonkun toisen määrittämät työajat ja ne toivat sen säännöllisen arkirytmin. Vasta viimeisen reilun kuukauden aikana olen alkanut itse rytmittää päiviäni listaamalla ne asiat, jotka minäkin päivänä tulee tehdä ja sijoitellut omat treenini asiakkaiden treenien lomaan tuomaan rytmiä päivään. Säännöllisyys on kaikessa hyväksi, niin tavoitteiden saavuttamisessa kuin elämänhallinnassakin, mutta pakko myöntää, että tämä teen mitä huvittaa -viikko on tullut enemmän kuin tarpeeseen. Sain taas annoksen sitä rentoutta, jota tarvitsen pitääkseni pään kasassa ja huomaan, että motivaatio niihin pakollisiin tekemisiin on taas korkealla. Vaikka itse olenkin asettanut itselleni tavoitteet eikä kukaan muu minua pakota niihin tai mihinkään muuhunkaan, niin se riittää motivaatioksi, että itse haluan. Hurja lause entiseltä masennuspotilaalta, jolla ei joskus riittänyt halua tai motivaatiota edes sängystä nousemiseen.

Ihana, ihana keväinen Helsinki.

Käytiin mutsin kanssa Lammassaaressa retkellä.

Viikon puolivälissä sain juuri ilmestyneen Huippu-urheiluvalmennus-kirjan ja olen lukenut sitä nyt luvun silloin, toisen tällöin. Erityisesti olen paneutunut lukuun urheilupsykologiasta. Vaikka kirja käsitteleekin huippu-urheilua, niin on osa kirjan ajatuksista suoraan sovellettavissa vaikkapa elämäntapamuutosta tai juoksuharrastusta aloittavan toimintaan. Viihtyminen on tärkeä tekijä jokaisen sisäisen motivaation syntymisessä, joten jos elämäntapojaan muuttava ei innostu esimerkiksi kuntosalitreenistä, niin on keksittävä jotain muuta, jotta motivaatio tavoitteisiin pääsemiseen pysyy yllä. Ja samalla tavalla niin huippu-urheilijan, aktiiviliikkujan kuin vasta-alkajankin kokonaiselämäntilanteen yhteensovittaminen treenien kanssa on välttämätöntä. On hankala aloittaa elämäntaparemonttia, jos perhe ei osallistu projektiin myötäelämällä ja kannustamalla. Tai kuten itsekin tällä viikolla huomasin, niin jos elämässä on ristiriitoja kotielämän, talouden, koulunkäynnin tai ihmissuhteiden kanssa, se heijastuu motivaatioon ja harjoittelumielialaan. Mieli liikuttaa lihaksia ja on tärkeää, että myös mielestä pidetään huolta ja sitä harjoitetaan.

Kirjasuositus

Joskus vuosia sitten huomasin käydessäni kitaratunneilla, että jos edellinen soittotunti oli mennyt huonosti, niin kynnys keksiä tekosyitä seuraavan tunnin lintsaamiseen aleni. On tärkeä saada niitä onnistumisen tunteita, oli kyse mistä tahansa. Jos asettaa riman liian korkealle ja yrittää joka kerta onnistua paremmin kuin edellisellä kerralla, niin sitä aika usein vain pettyy. Tosin kitaransoitossa tästä ei ollut kyse, en vain osannut, ei ollut minun soittimeni, eipä tullut minusta rokkitähteä! Mutta sama pätee liikuntaan ja pointti onkin siinä, että mitä pidemmällä aikavälillä tapahtuu. Välillä treeni ei vain yksinkertaisesti kulje, mutta siitä ei pidä lannistua, silloin testataan motivaatiota jatkaa. Jos heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen luovuttaa, niin silloin ei motivaatiokaan ole ollut kovin korkealla. Joskus masennusaikoinani vaadin itseltäni älyttömyyksiä. Kaikessa tekemisessäni vain täydellinen oli riittävän hyvä suoritus ja siihen kun ei kukaan pysty, niin elämänihän oli jatkuvaa pettymystä toisen perään. Muistin kaikesta vain tekemäni virheet, en nähnyt lainkaan kokonaiskuvaa. Kesti vuosia oppia, että itseltään ei pidä vaatia liikaa, ja vielä lisää vuosia soveltaa ajatus käytäntöön. Sallia ne virheet ja sössimiset, mutta jatkaa silti eteenpäin. Oppia olemaan armollinen itseään kohtaan. Ja eilen kun kävimme Jennin kanssa salilla ja treenin päätteeksi totesimme kumpikin, että tänään ei muuten lähtenyt, nauroimme ja sovimme seuraavat treenit. Että ensi kerralla sitten.

Teen mitä huvittaa, eli kävelen rannoilla.

Teen mitä huvittaa -viikko teki tehtävänsä ja odotan innolla ensi viikkoa ja säännöllisyyttä. Vaikka kriisiä on edelleen ilmassa, niin nyt minulla on taas voimia tehdä niiden ratkaisemiseksi jotain, ottaa härkää sarvista. Ensi viikolla on taas lähiopetusjakso Eerikkilässä ja onkin ihan parasta päästä taas niihin maisemiin, taas hetkeksi pois Helsingistä. Ehkä ensi viikolla saisin taas niitä koulujuttujakin nytkäistyä eteenpäin. Lisäksi tällä viikolla lukkoon lyöty heinäkuinen vaellusreissu Kaldoaivin erämaahan pistää hymyilyttämään, pääsen taas Lappiin! Tästä myöhemmin lisää.

Kivaa tulevaa viikkoa!