• Kebnekaise sydtopp 3.7.2018

    Ensimmäisen kerran kuulin Kebnekaise-nimisestä vuoresta lapsena, kun meille luettiin tarinoita Peukaloisen retkistä. Muistan miettineeni, että miten epäreilua on, että Ruotsilla on vuori ja Suomella ei. Suomi—Ruotsi-maaotteluita ja lätkämatseja faijan kanssa katsellessani mietin, että toivottavasti Ruotsi ei voita mitään, niillä on se vuorikin. Edelleen säätiedotusta katsoessani tunnen salaa voitonriemua, jos Helsingissä on parempi sää kuin Tukholmassa. Että aika syvälle on kolahtanut se vuori aikanaan.

    Kebnekaise on ollut jo useamman vuoden mielessä myös vaellus- ja kiipeilymielessä, mutta se on aina vain jotenkin jäänyt muiden reissujen tieltä. Nepalista palattuani olen kaivannut vuorille harva se hetki, joten kun kalenteri näytti heinäkuun alussa tyhjää, oli päätös aika helppo ja nopea. Mitään varusteitakaan ei tarvitsisi hankkia, ainoastaan mennä paikan päälle, kävellä ja kiivetä.

    Heinäkuun ensimmäisenä päivänä saavuin Kiirunan lentokentälle, josta jatkoin bussilla noin 60 kilometrin päähän Nikkaluoktaan, josta vaellus kohti Kebnekaisea alkaa. Jätin tarpeettomat kamat säilöön Sarri-retkikeskukselle, ostin keittimeen kaasua ja karkkipussin ja parin kahvikupin jälkeen lähdin sen suurempia ihmetyksiä kävelemään. Matkaa Nikkaluoktasta Kebnekaisen tunturiasemalle on 19 kilometriä, jonka toki taapertaa päivässäkin, mutta päivän ollessa tuossa vaiheessa jo pitkällä, olin päättänyt jo etukäteen jäädä ensimmäiseksi yöksi Laddjujavrin rantaan kuuden kilometrin päähän. Oli lämmin ja polku, oikeastaan tie, koko matkan järvelle niin lavea ja hyväkuntoinen, että jo tunnin päästä olin pystyttämässä telttaa. Ja minkä telttapaikan sainkaan! Illallisen jälkeen oli mukava painua hymyissä suin teltan pohjalle kuuntelemaan laineiden liplatusta.

     

    Onni

     

    Aamukahvi kertoo paljon siitä, millainen päivä on tulossa. Jos sen saa juoda kaikessa rauhassa teltan suulla katsellen peilityyntä järveä, johon heijastuu lumihuippuisia vuoria, päivästä on tultava yksi parhaimmista. Ihanan rauhallisen ja hitaan aamun jälkeen päätin pitkän vaiheilun jälkeen jatkaa matkaa järven yli veneellä, oli sen verran kaunista katsella järveä. Venereissu lyhentää vaellusmatkaa muutamalla kilometrillä ja ajattelin, että säästöä kropalle se on parikin tuntia, sillä seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä huiputtamaan. Loppumatka veneen jättöpaikasta oli helppokulkuista, jopa tylsää ja ainoa mieleen jäänyt näky oli keskellä polkua lojunut kuollut rotta. Mutta kun pöheiköstä pääsi, avautui eteen mitä kaunein vuorten ympäröimä laakso. Hymyilytti, tämän takia tänne tultiin. Vuoria, vuoria kaikkialla!

    Perillä tunturiasemalla telttapaikan löytäminen ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä porukkaa oli paljon ja parhaat, tuulensuojaisimmat, paikat oli jo viety. Kun viimein sopiva tontti löytyi, vetäydyin hetkeksi pitkäkseni ennen kuin lähdin tunturiasemalle pyörimään. Sieltä muuten saa kaikkea, mitä vaelluksella nyt vain keksii tarvita. Ei tarvitse Suomesta asti roudata koko reissun ruokia. Asemalla on myös ravintola, jossa tarjoillaan kolmen ruokalajin illallinen paikallisilla herkuilla, sekä kahvila, jonka mustikkapiirakka on varmasti maailman paras. Ne mielessä tuntui vähän ankealta syödä illalliseksi kebabmössöä pussista.

    Aamulla herätyskello soi neljältä ja puoli viideltä olin jo kävelemässä. Sääennuste lupasi puolipilvistä ja mahdollisesti pientä sadetta iltapäivästä. Västra ledeniä pitkin matkaa asemalta huipulle tulee 9 kilometriä suuntaansa ja olin ajatellut, että suoriutuisin huipulle ja takaisin 12 tunnissa, joten loppumatkasta saattaisi tulla kuorivaatteille käyttöä. Kello oli niin vähän, etten ensimmäiseen pariin tuntiin nähnyt ketään, sain ihan rauhassa lauleskella Disney-lauluja itsekseni. Alun kolme kilometriä on loivaa ylämäkeä laakson reunalla ja pahimmat kohdat ovat virtaavien vuoripurojen ylityksiä. Eivät syviä, mutta melko leveitä, joten askeleiden suunnittelu on paikallaan, jotta välttyy kenkien kastumiselta. Tämän jälkeen alkaa vajaan parin kilometrin mittainen ylämäki Kittelbackenia seuraillen. Puroja solisee polun varrella ja vesipullon sai tässä vaiheessa vielä täytettyä. Sillan ylityksen jälkeen alkaa lumisohjoinen kiipeäminen Tuolpagornin reunaa pitkin. Laakson toisella puolella töröttää Kebnekaise, mutta ennen sitä pitäisi vielä kiivetä 1711-metrisen Vierranvarrin yli Kaffedaleniin ja kavuta sen jälkeen Kebnekaisen huipulle. Oikeastaan koko urakan pahin kohta on juuri se loputtomalta tuntuva kivinen polku Vierranvarrille. Sen huipulta kun katseli järkälemäiseltä vaikuttavaa Kebnekaisea ja sen perään laaksoa, jonne tulisi ensin laskeutua, ei hymyilyttänyt. Lyhyt jalkojen lepuutus teki kuitenkin tehtävänsä ja työläältä ajatukselta tuntunut laskeutuminen ja nousu Kebnekaisen kylkeen menikin lopulta helposti. Aurinko helli edelleen ja maisemaa oli blokkaamassa vain pari pilveä. Päästyäni vanhalle toppstuganille tajusin, että nyt ei muuten enää ole pitkä matka. Kohta näinkin jo laskeutuvan helikopterin ja sen vieressä pienen nyppylän, huipun. Hurraa! 2113 metriä! Olin Ruotsin katolla!

    Vierranvarri -> Kaffedalen -> Kebnekaise

    Huippu.

     

    Huipulla muutamat kuvat ja hetken fiilistely. Huipulta todellakin näki kauas, mutta pilviä alkoi kertyä ja ajattelin, että parempi lähteä ilman sen suurempia fanfaareja laskeutumaan. Aikaa oli mennyt vajaat kuusi tuntia. Pilviä kasautui lopulta niin paljon ettei eteensä nähnyt paria metriä enempää ja Kaffedalenilta Vierranvarrille ja alas sillalle meni paikoin sokkona. Ihmisiä tuli koko ajan vastaan ja olin iloinen, että olin lähtenyt aikaisin liikkeelle, sillä keli huononi koko ajan ja tuuli yltyi yltymistään. Pian tunsin ensimmäiset vesipisarat ja kaivoin repusta kuorta päälle ja aloin kiristää tahtia.

    Viimeisen tunnin juoksin. Vettä tuli kaatamalla, myrskytuuli oli viedä pään tai vähintäänkin järjen. Olin kuulevinani jyrähdyksiä jossain. Halusin vain nopeasti telttaan vaihtamaan vaatteet ja sen jälkeen tunturiasemalle juomaan ja syömään. Nähdessäni ensimmäiset teltat alkoi kuumottaa. Näytti siltä, että ne olisivat irtoamassa hetkenä minä hyvänsä, ja toivoin, että omani olisi vielä pystyssä. No, olihan se, mutta sisään oli jostain päälliskankaan ja itse teltan välisestä raosta tai huonosti suljetusta vetoketjusta oli ehtinyt sataa vettä suoraan makuupussiin. Kaikki muu oli kuivana, mutta makuupussi oli imaissut itseensä vettä siihen malliin, että tajusin samantien ettei siinä tulevana yönä nukuttaisi. Lompakko käteen ja tunturiasemalle tiedustelemaan, että olisiko siellä missään tilaa. Ja mikä onni! Sain koko kompleksin viimeisen vapaan makuupaikan kuuden hengen huoneesta mökistä, jossa olisi keittiöt, vessat ja kuivaushuoneet ja kaikki. Mikä tuuri! Ja olipa hyvä, että lähdin aamulla aikaisin. Myöhemmin nimittäin kuulin, että myräkän myötä parikymmentä telttaa oli irronnut ja porukkaa joutunut nukkumaan aseman käytävillä. Haettuani kamat teltalta ja vallattuani sänkyni mökistä, suuntasin saunaan. Kyllä, sellainenkin tunturiasemalta löytyy, tosin ruotsalainen sellainen. Kaikesta väsymyksestäni huolimatta tyrmistyin, kun kanssasaunojani pläräsivät puhelimia, kyllä, sisällä saunassa. Kännykkämuijien poistuttua heitin vettä kuuppakaupalla vettä kiukaalle ja annoin kropan ja mielen rentoutua. Minä tein sen, kiipesin Kebnekaiselle ja kaikki meni lopulta hyvin. 9,5 tuntia huipulle ja takaisin. 1800 nousumetriä. Uusi huiputettu vuori. Onni.

    Illalla palkitsin itseni sillä hienosteluillallisella ja jälkkärin jälkeen otin vielä lisäksi palan sitä mustikkapiirakkaa. Oli muuten päivän viimeinen pala!

    Olen jo ehtinyt suunnitella paluuta Kebnekaiselle polkujuoksu ja teknisempi östra leden mielessä. Kesän superhelteiden myötä Kebnekaisen sydtopp on sulanut sen verran, että Ruotsin korkeimman vuoren tittelin nappasi itselleen vuoren pohjoishuippu. Saas nähdä miten on ensi vuonna.

    Mukavaa viikkoa!

    Vilma

    //

    Instagram @vimmalindqvist

    Facebook

    Matkassa mukana Aminopörssi ja Nutri Works

Comments are closed.