• Järki vs. tunne

    Havahduin eilen aamulla siihen, että Nepalin-reissuun on enää 8,5 viikkoa. Jos sitä välillä on tuudittautunut siihen, että hyvin on aikaa, ei tule kiire, niin jotenkin nyt se kaikki kiire ja hässäkäntuntu losahti päälle. Ehdinkö treenata tarpeeksi, onhan kaikki kamat nyt oikeita, mitä pitää hankkia. Pää pyörii oikeastaan kaiken aikaa tulevassa. Faija sanoi aina, että ”tehtävä kirkkaana mielessä”, kun jotain piti tehdä. Kyllä se kirkkaus on ollut aika kaukana tässä, helposti alkaa tehdä montaa asiaa samaan aikaan ja kaikki jää vähän puolitiehen. Vakuutukset, rokotukset, miljoonat merinot, kuoret, polarisoidut plehat, vuoristotautilääkkeet, linerit… Aloitettuja to do -, treeni- ja varustelistoja löytyy varmaan miljoona. ”Aikaa on, älä sekoile”, hoen päivittäin itselleni.

    Kaikkee on

    Itse vaelluksen ja Island Peakin osalta tahto ja ymmärrys vahvistuu päivä päivältä. Sinne mennään ja sinne vuorelle kiivetään. Nöyränä, ei nöyristellen. Riittää, että teen parhaani, kenellekään minun ei tarvitse todistella yhtään mitään. Ei ole oikeastaan yhtä asiaa, jota jännittäisin tai pelkäisin eniten. Jännitän mahdollisia pettymyksiä ja omaa suhtautumistani niihin. Olen tämän kaksi kuukautta sitten alkaneen rupeaman aikana taas huomannut itsestäni sen, että menen helposti tuhannella tunteella ja räiskyen asioihin, joissa tarvittaisiin kylmää järkeä. Olen ollut semmoinen aina enkä sitä itsestäni halua muuttaakaan, mutta se todennäköisesti 31 vuotta tunnetta vieressä facepalmaten katsonut kylmä järki voisi ottaa isompaa roolia pikkuhiljaa. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa ja 6000 metrin korkeudessa ei oikein ole sijaa mielenosoituksille, edes niille, joita ei tuo muiden tietoon. Kirjoittaminen on aina auttanut jäsentelemään ja ymmärtämään omaa mieltä, joten seuraavat viikot pyrin kirjoittamaan paljon, ainakin silloin, kun tuntuu, että aivo sakkaa. Tämä on asia, jota pitää työstää täällä, ei Nepalissa. Alan ehkä viimein sisäistää sen, mitä tarkoitetaan kun kehotetaan pitämään pää kylmänä.

     

    Mun influenssa-ajan bestis, inkiväärirapu

    Tammikuusta yli puolet meni influenssan kanssa kärvistellessä. Olen tosi harvoin flunssassa, edes mies-, enkä koskaan aikuisiällä ollut noin kipeänä kuin nyt olin. Kuume hilautui neljäänkymppiin ja jokainen yskäisy tuntui vievän lähemmäs hautaa. Välillä sitä jopa toivoi. Kerran pyörryin, välillä sohva oli niin tulessa, että piti maata lattialla, joka oli ahtojäässä, joka lihasta särki kuin rankemmankin treenin jälkeen, luut ja nivelet tuntuivat tunkevan ihosta läpi. Vitutti. Onneksi pikkuvee Vinski kävi apteekissa ja ystäväni kaupassa. Jos aikaisemmin olen pitänyt influenssarokotusta vanhusten ja lasten juttuna ja perusterveillä aikuisilla ehkä vähän liioitteluna, en pidä enää. En enää koskaan halua tuota kokea. Tauti oli omiaan sotkemaan yrittäjän ehkä vuoden kiireisimmän kuukauden, mutta minkäs teet. Hyvin se sotki myös omat treenit. Vasta nyt alkaa tuntua kroppa taas normaalilta, että uskaltaa lähteä repimään. Jos jotain hyvää haluaa hakea, niin kolme viikkoa pois salilta teki hyvää siinä mielessä, että minun on ollut vähän hankala mieltää sitä, että jos treenaan vuorelle, en voi samaan aikaan treenata täysillä voimanostoa. Isoista lihaksista on oikeastaan enemmän haittaa kuin hyötyä tulevissa korkeuksissa vuoristotautia ajatellen, isot lihakset kuluttavat enemmän happea. En ole niitä raaempia punttitreenejä tehnytkään enää joulukuun alun jälkeen, mutta koko ajan on tehnyt vähän mieli. Nyt taudin myötä se järki voitti, kerrankin, ja seuraavien viikkojen salitreeneissä sitten pidempiä sarjoja pienemmillä painolla hyvällä mielellä. Paluu portaillekin koitti eilen, siellä sitten taas useampana päivänä viikossa jatkossa.

    <3

    Ehdin piipahtaa taudin jälkeisinä päivinä myös Sallassa. Kalenterissa oli parin päivän vapaa ja kun älyttömän halvalla sai lennot, niin Lappi kutsui. Rakkaan, rakkaan saariston ohella Suomen Lappi rauhoittaa sielun ja mielen, oikeastaan aika samalla tapaa. Tuntuu kodilta, että juuri täällä minun pitääkin olla. Kauneutta silmänkantamattomiin! Tykkään Sallasta erityisesti siksi, että se on niin pieni paikka. Ei ole after ski -hulinoita ja kreisibailuja, on hiljaisuus ja rauha. Luontoa ilman mitään ylimääräistä turhaa. Yhtenä päivänä olin rinteessä laudan kanssa ja toisena kävin vuokraamassa fatbiken ja tein reilun kolmen tunnin tsygälenkin tykkylumisten puiden keskellä. Aika ihanaa! Jos et ole fatbikella ajellut, niin suosittelen kokeilemaan. Ei paljon haittaa maaston epätasaisuus, saa vedellä täysiä, joskin syvä umpihanki oli fatbikellekin liikaa ja välillä sai raahailla. Lumilautailusta sen verran, että sen minkä taidoissa häviän, sen nauttimisessa voitan. Sallatuntureiden lähellä on muuten myös Vilmatunturi, kaksi Vilmajärveä ja Vilmatunturilakiaapa. Ihan siis kokonainen Vilmoille omistettu alue! Varmasti ihan älytön menomesta, pakko siis käydä, ehkä seuraavalla kerralla.

    Iloinen tsygäilijä

    Whiteout

    Lähtöpäivänä se aurinkokin pilkahti

    Moi!

    Innostunutta viikkoa!

    Vilma

    //

    Instagram @vimmalindqvist

    Facebook

Comments are closed.