• Everest Base Camp Trek & Island Peak, iiks ääks!

    Nyt kun reissun buukkaamisesta on alkaa olla viikko, on hyvä hetki kirjoitella vähän ajatuksia ylös.

    Ensimmäisen kerran Nepal ja vaellus Everestin perusleiriin pälkähti päähän vuosia sitten istuessamme ystäväni Aleksin kanssa iltaa. Katsoimme Youtubesta klippejä lentokoneista laskeutumassa Luklan lentokentälle, josta puhutaan usein maailman vaarallisimpana. Muistaakseni Aleksi alkoi puhua Everest Base Camp Trekistä ja siitä innostuttuamme sitä jokusen viikon puolitosissamme suunnittelimme, mutta lopulta idea lärpähti läjään. Sen jälkeen vaellus on aika ajoin pälkähtänyt päähäni, mutta mitään konkreettista en asian eteen ole tehnyt ennen kuin nyt.

    Luklasta starttaava Everest Base Camp -vaellus kestää akklimatisoitumispäivineen parisen viikkoa ja siihen päälle kiipeäminen 6189-metriselle Island Peakille ja laskeutuminen takaisin Luklaan muutaman päivän. Reissu on kaiken kaikkiaan vaativa ja korkea ilmanala tekee siitä haastavan kenelle tahansa. Hyvä kunto on siis edellytys ja mitä paremmassa kondiksessa on, sitä enemmän vaelluksesta pystyy nauttimaan. Fyysisen rasituksen tuoman onnen ja endorfiinien ohella koen vähintään yhtä suuria pakahtumisen ja nautinnon hetkiä nimenomaan yli ymmärryksen menevien maisemien keskellä. Luonnon keskellä maailma on valmis ja ihminen vain pieni osa sitä, ei päsmäröijä. Harva asia herkistää kuin luonnon kauneus ja monimuotoisuus, sanoinkin äidilleni syyskuussa reissusta ensimmäisiä kertoja puhuessani, että kannattaisi varmaan lähteä yksin, koska aika paskaa seuraa sitä on, jos vollottaa luonnon upeudesta 3,5 viikkoa.

    Huhtikuuhun ja reissuun on nyt noin 4,5 kuukautta. Talven treeniohjelma meni matkan varmistuttua uusiksi, kirjoitan tästä myöhemmin oman juttunsa, mutta karkeasti niin, että vähemmän punttia ja enemmän lenkkiä. Tai no, ei välttämättä määrällisesti vähemmän lihastreeniä, mutta maksimivoiman kehittämisen sijaan enemmän ylläpitävää harjoittelua ja pääpaino vaihtuu kestävyystreeniin. Eräänlainen mukavuusalueelta poistuminen sekin, koska vaikka esimerkiksi uimisesta, pyöräilystä ja haikkaamisesta nautinkin suunnattomasti, on tuo punttiksella rähiseminen vienyt täysin mennessään. Luvassa siis portaita, ylämäkiä ja pitkiä matalasykkeisiä lenkkejä reppu selässä sekä seinäkiipeilyä. Aion myös käydä lautailemassa mahdollisimman paljon ja käydä kokeilemassa jääkiipeilyä.

    Island Peak

    Olen huomannut niin omissa treeneissäni ja vaelluksilla kuin asiakkaidenkin kanssa, että usein pää pettää ennen kuin fyysinen raja tulee vastaan. Mieli sanoo, ettei jaksa, vaikka kropasta löytyisi vielä voimaa muutamaan toistoon tai seuraavan nyppylän yli kiipeämiseen. Tein alkusyksyn venäläistä penkkipunnerrusohjelmaa tavoitteena parantaa ykkösmaksimitulostani. Huomasin, että kun treenit kävivät vähiin ja ohjelma läheni loppuaan pää alkoi harata vastaan. En pysty, en onnistu. Sitä joutui psyykkaamaan itseään tovin ennen kuin penkkiin asettui ja kesken suorituksenkin oli kuulemma nähtävissä miten mieli harasi vastaan ihan pienen hetken, sekunnin murto-osan. Mutta siitä kun pääsi yli, punnersi ja onnistui, niin sitä riemua harva asia voittaa. Onnistumisen tunne on huumaavaa! Onkin ollut opettavaista kuunnella ja seurata vierestä miten vuoria harrastava ystäväni on puhunut tästä samasta asiasta vähän toisesta näkökulmasta ja miten valmistautuminen viikkokausien uurastuksiin on tapahtunut. Kaiken kaikkiaan minulle on alkamassa muodostua varsin realistinen kuva Everest Base Campista ja Island Peakista. Vaikka Island Peakista puhutaan monessa yhteydessä helppona vuorena, se ei sitä todellakaan ole. Kaikkea muuta. Sinne ei todellakaan vähän tepastella käymään. Huiputuksesta ei ole minkäänlaista varmuutta, riskejä ja muuttuvia tekijöitä on niin paljon ja onhan sitä paitsi kyseessä vasta ensimmäinen iso vuoreni, Lofoottien nyppylöitä ei nyt tässä yhteydessä voi oikein laskea, vaikka kaikki kokemus tietysti on hyvästä. Mutta vaikken todellakaan lähde Nepaliin henkseleitäni paukutellen, päin vastoin, olisi hölmöä lähteä, jos Everestin perusleiriin ja Island Peakille pääseminen ei olisi tavoitteena. Jos olisi valmiiksi luovuttanut, niin miksi edes yrittää? Rohkeus kannattaa, tyhmyys ei.

    Mukavuuspoterostani poistun myös siinä, että vietän 3,5 viikkoa vuorilla muiden ihmisten seurassa. Olen niin tottunut matkustamaan, menemään ja tulemaan yksin ja itsekseni, että varmasti alkuun on omituista ja ujostuttaakin. Monesti reissuillani on vähän harmittanut, ettei elämyksiä, kokemuksia ja urpoja juttuja ole oikein päässyt jakamaan muuten kuin lätkäisemällä kuvia someen, niin olenkin alkanut nyt ajatella, että nyt kun yhteen maailman ihmeellisimmistä paikoista pääsen, niin mikä ilo, että sen saa jakaa muiden kanssa. Lupaan olla vollottamatta ilosta ja maisemien upeudesta koko aikaa!

    Vielä viikon jälkeenkin reissun varaamisesta tekee mieli hyppiä ilosta ja juosta karkuun samaan aikaan. Hurjaa, niin hurjaa, mutta samalla siisteintä ikinä.  Vaikka matka on vasta huhtikuussa, niin oikeastaan se on jo alkanut. Treeniä, kamojen hankkimista, lisää treeniä, valmistautumista ja itsensä psyykkaamista. Just hyvä tämä!

     

    Vittu eletään vielä kun ehditään
    Hei me eletään
    Vielä kun ehditään

    – Ismo Alanko

     

    Mukavaa viikonloppua!

    Vilma

    //

    Instagram @vimmalindqvist

    Facebook

     

Comments are closed.