Neljän viikon päästä tähän aikaan torstai-iltana istun lentokoneessa matkalla Kathmanduun. Ei enää kauaa! Varusteet alkaa olla läjässä, hankittavana on oikeastaan enää vain shortsit, lääkkeet (mm. vuoristotautiin) sekä lisäravinteet, juomajauheet sun muut. Mahdollisesti uudet liner-hanskat, koska epäilen hukanneeni ne johonkin, ei löydy enää mistään. Vaikka suurin osa reissulla tarvittavista kamoista minulla oli jo entuudestaan, niin jonkun verran on joutunut uutta hankkimaan, lähinnä merinovillaisia vaatteita ja koska nehän maksaa, niin tässä on saanut ihan tarjoushaukkana kyttäillä eri verkkokauppoja, mikä on vienyt aikaa, mutta on toki ollut vaivan väärti. Sagarmathan kansallispuistossa, jonne siis olen matkalla ja jossa Mount Everestkin tönöttää, on vaihtelevasti mahdollisuus ladata esimerkiksi puhelinta, ja olin ehtinytkin pähkäillä, että mistäs sitä musiikkia sitten kuuntelee. Ongelman ratkaisi ystäväni Eve, joka jalomielisesti lahjoitti vanhan iPodinsa tähän tarkoitukseen, kiitos siitä! Omani hajosi pari vuotta sitten ja oli hauska huomata, että ihan samat levyt ja biisit löytyi Evenkin soittimesta.
Old school
Treenaaminen on mennyt oikeastaan omalla painollaan. Teen itselleni aina lukujärjestystyyppisen treenikalenterin, samanlaisen mitä asiakkaillenikin teen, niin siitä vain on katsonut, että mitä tänään pitää tehdä. Seuraavat kolme viikkoa treenataan vielä täysillä, aion käydä mm. hiihtämässä ja kiipeilemässä perus puntti- ja porrastreenien ohella. Viimeisen viikon ennen lähtöä aion levätä, käydä pari kertaa hieronnassa ja tehdä korkeintaan pari kevyttä sali- ja uintitreeniä ja käydä kävelemässä.
On taas menty ihan rantojen Vilmana
Olen huomannut, että mitä vähemmäksi päivät käy, sitä kireämpi olen. Päässä pyörii tuleva vaellus oikeastaan koko ajan. Jos sitä ei ajattele tarkoituksella, alitajunta pörrää tuhatta ja sataa. Olen hajamielinen ja keskittymiskyky on välillä täysin kateissa, fiilikset vaihtuvat tasajalkariemusta vähättelevaan ihansamaan. Ärsyynnyn herkemmin pikkujutuista, jotka ei liity tulevaan mitenkään. Huomaan olevani vähän itsekäs ja tuntuu, etten jauha ystävilleni muusta kuin Nepalista ja jälkeenpäin on nolottanut, kun on tajunnut, ettei kysynyt toisen kuulumisia ollenkaan tai jos kysyinkin, olen ollut poissaoleva. Anteeksi siitä. Olen kirjoittanut aivan älyttömän paljon, pääasiassa koneella, mutta huomasin alkuviikosta, että koko koti alkaa olla täynnä pieniä paperilappusia, joihin olen kirjoittanut jotain lauseita ja joita sitten jälkeenpäin yritän tulkita, että mikähän tässäkin oli pointtina. Kirjoittaminen on kuitenkin auttanut selventämään sitä ajatusmössöä, joka päässä velloo. On omituinen tunne olla samaan aikaan innostunut ja kauhusta kankeana. Luin joskus jostain, että vuorilla pärjääminen on 30 % kiinni fysiikasta ja 70% psyykestä. Eli on oikeastaan hyvä, että pää varautuu nyt tulevaan, niin ei tarvitse siellä vuorenjuurella sitten miettiä, että mikäs juttu tämä nyt on. ”Sä ajattelet kuin urheilija”, sanoi terapeutti, jonka luona käyn edelleen silloin tällöin juttelemassa. Se tuntui hyvältä.
28 päivää ja sit mennään!
Vilma
//
Instagram @vimmalindqvist
