Huh, mikä viikko! Sen verran on tullut oltua liikkeellä, että tämä laiska sunnuntai on tullut tarpeeseen.
Maanantaina kävin taas kiertämässä Sipoonkorven kansallispuiston Kalkkiruukin reitin. Reittihän ei ole kuin vajaat viisi kilometriä, mutta kyllä siinä aika hyvin sai sykkeet nousemaan, kun reitin varrella on nousuja ja laskuja kymmeniä metrejä. Vantaan korkein kohta, 74,6-metrinen Högberget osuu reitin varrelle ja ”vuoren” laella olikin hyvä syödä eväät, juoda kahvit ja katsella Vuosaaren satamaan asti ulottuvaa maisemaa auringonpaisteessa. Oli lämmin. Mukanani ollutta, ensimmäistä kertaa Sipoonkorvessa käynyttä matkaseuralaistani häiritsi maisemaan tunkeutuneet tehtaanpiiput, sähkötolpat, ylipäätään ihmisen kädenjälki, ja hän kyseenalaistikin Sipoonkorven statuksen kansallispuistona. Niin, en tiedä. Itse yritän iloita pienistäkin hyvistä asioista, siitä että edes pääsee kivitalojen keskeltä luontoon. Vaikka keskeneräinen ja monilta osin vielä rakennusvaiheessa oleva Sipoonkorpi onkin isoveljeensä Nuuksioon verrattuna vaatimaton, niin ajattelen, että sillä on paikkansa toisena pääkaupunkiseudun kansallispuistona. On oikeastaan ihan sama, onko kyseessä kansallispuisto, luonnonsuojelualue, ihan tavallinen metsä tai merenranta, kaikki ajavat saman asian. Luonnossa sitä on omimmillaan, siellä on aivan sama onko työtön enterinhakkaaja, General Super Mega Manager, yh-mutsi Tapulista, suuri talousneroilija tai hampuusi muusikko Kalliosta. Luontoa ei kiinnosta mitkään statukset. Tietysti itsekin haikailen kauniiden maisemien, tunturien, umpimetsien, erämaiden, huippujen ja elämysten perään, enkä niitä ajatellessani edes muista Sipoonkorpea, mutta kun välillä riittää ihan vain se tavallinen metsäpolku, kannonnokka ja maisema tehtaantolppineen. Silloin ajattelen Sipoonkorpea. Kaiken kaikkiaan kiva päiväreissupaikka.
Vantaan huippu, Högberget.
Äitini on joskus sanonut, että ”kaikkea ei tarvitse osata itse”. Niinpä! Itse pyöräilen paljon, mutta pyöränkorjaamisessa olen vuosienkin jälkeen aivan paska, vaikka yritän. Onnekseni minulla on ystävänäni Uki, joka edelleen jaksaa monta kertaa vuodessa tulla auttamaan. Ja kiitos jälleen kerran hänen, olen päässyt taas polkemaan, ja kiitos, Uki, kyllä se paikka on pysynyt. En ole mikään pyöräaktivisti, joka ilmiantaa väärinparkkeeratut autot tai pää punaisena polkee autotietä pitkin neonvärisissä taikavaatteissa. Näytän korkeintaan keskisormea tai murhaavaa katsetta, jos ylitän suojatietä vihreillä ja auto meinaa ajaa päälle. Minulla ei ole autoa, joten pyörä on lähinnä kulkupeli paikasta toiseen. Tällä viikolla kuitenkin kävin tekemässä parikin pidempää pyörälenkkiä ihan vain haahuillen ympäri kaupunkia. Helsinkihän on mitä mainioin paikka tuommoisiin haahuiluihin, rantoja pitkin kun polkee näkee rakkaan, rakkaan meren ja samalla tulee liikuttua. Ja kyllä siinäkin sykkeet saa koholle, kun polkee jatkuvaa ylämäkeä vastatuuleen. Välillä on tehnyt mieli nakata pyörä jorpakkoon ja mennä sporalla kotiin, mutta sisukkuuteni estää ja hyvä niin. Jälkeenpäin on aina niin hyvä mieli.
Skattalla. Hämmennyin, kun löysin sieltä rumiakin taloja.
Toinen arkiliikuntamuoto, josta olen nyt viime viikkoina innostunut, on niinkin ihmeellinen kuin kävely. Parin kilometrin päässä asuva ystäväni Nea sai loppuvuodesta kaksoset ja käy vauvojen kanssa kärrykävelemässä ja olen lähtenyt useana päivänä heidän mukaansa. On mukava jutella ja jauhaa, kävellä lapsuuteni maisemissa Vantaanjoen varrella, keskustassa, Töölönlahdella, missä hyvänsä, ja samalla nauttia kevään lämmöstä, valosta ja seurasta. Kuin huomaamatta sitä tulee käveltyä monta kilometriä! Kun Nea ja vauvat ovat lähteneet kotiin päin, olen muutaman kerran jatkanut kävelylenkkiä itsekseni. Kun kotonani ei tällä hetkellä ole oikein minkäänlaista järkevää musiikinkuunteluvehjettä, niin olen lähinnä kuunnellut musaa luureilla. Siispä kuulokkeet korville ja kävelemään! Vastikään ilmestynyt Moonsorrown Jumalten aika, Frank Turnerin Tape Deck Heart ja Positive Songs for Negative People sekä tulevia kahvakuulatunteja varten kasaamaani, jälkeenpäin vähän huvittava ja sekopäinen soittolista ovat olleet pääasiassa soundtrackinani noilla tarpomisilla.
Kuusiluodolla on hyvä istahtaa hetkeksi ihan vain olemaan.
Vanhankaupunginkoski on kyllä aikamoinen helmi kävelylenkkejä ajatellen. Siitä pääsee helposti niin pohjoiseen Tuomarinkylänkartanolle, Viikin Arboretumin kautta Herttoniemeen ja vaikkapa Mustikkamaalle, tai yhteen lempipaikkaani, Lammassaareen. Kävimme myös Even kanssa tutkailemassa Kruunuvuorenrannan hylättyjä huviloita ensimmäistä kertaa. Mikä paikka ja kontrasti tuusannuuskatalojen, kauniin rantamaiseman ja lahden toisella puolella olevien miljoonalukaalien välillä. Mutta käveli missä käveli, niin eipä sitä siinä ajattele ollenkaan, että, uuu, kehitänpä tässä nyt peruskestävyyttäni ja sitä kautta sydämeni kokoa, lihasteni hiusverisuonien määrää tai että sykealueeni on nyt juuri oikea siihen. Sitä vain kävelee monta tuntia ja katselee ympärilleen. Pistän kuitenkin aina Polarin V800:n päälle lähtiessäni pidemmille kävelylenkeille ja näköjään sitä tuli tällä viikolla käveltyä semmoiset 60 kilometriä juuri peruskestävyysalueella. Ihan huomaamatta.
Lammassaaren pitkospuut.
Hyvää puuta.
Löydettiin paras biitsi!
Salillakin tuli vietettyä tällä viikolla yhteensä yli vuorokausi. Omia treenejä siitä oli viitisen tuntia, muut meni asiakkaiden treeneissä. Ja voi vitsi, miten hieno viikko asiakkaiden kanssa! Tällä viikolla vaihtui useamman asiakkaan saliohjelma, ja ennen siirtymistä uuteen teen aina välitestit lihaskunnon osalta, jotta nähdään missä mennään. Kaikkien kohdalla oli tapahtunut parannusta edelliseen! Hyvä te! Tuli itsellekin niin hyvä mieli, kun näki sen virneen toisen naamalla. Kovaa duunia!
Fyysisesti aika rankka viikko takana, mutta tämän laiskottelusunnuntain kääntyessä iltaan huomaan miettiväni jo tulevaa viikkoa, että mitäs kaikkea sitä tekisi, missä kävisi, mitäs uutta keksisi asiakkaiden treeneihin. On tullut myös paljon mietittyä ystävyyttä. Miten tärkeitä ystävät ovat ihan vain siinä jokapäiväisessä elämässä. Miten kaikki ne elämän tärkeät tyypit ovat muokanneet ihmistä juuri siksi mikä hän on tänään, jättäneet jälkensä. Vaikka viihdyn itsekseni, niin tuovat nuo ihmiset elämääni niin paljon. On silkkaa hulluutta, että olen saanut niin paljon hyviä ihmisiä elämääni. Ei häpeää, kilpailua, salailua, halveksuntaa tai vähättelyä. Pelkkää lämpöä puolin ja toisin, vaikka välillä jokaisella on niitä nihkeämpiä jaksoja elämässään. Silloin luotetaan, ollaan tukena ja autetaan, jokainen parhaansa mukaan. Tämän viikon jälkeen tekisi taas mieli huutaa, miten ylpeän olen siitä, että saan kutsua ystäviä ystävikseni. Ehkä mä vähän huudankin!
Huippua tulevaa viikkoa sulle kans!
